|
|
Post by Emma Enqvist on Jun 5, 2022 13:56:33 GMT
Eilífur frá Winmour
om. Emma Enqvist |
|
|
|
Post by Emma Enqvist on Jun 5, 2022 17:45:09 GMT
5.6.2022 Saapuminen Moksu hiihteli tallin käytävällä edestakaisin. Se oli malttamaton eikä oikein pitänyt siitä, että oli joutunut sidotuksi riimustaan molemmin puolin kiinni. Emma irrotteli parhaansa mukaan tummanvihreitä kuljetussuojia ruunan jaloista tarra kerrallaan. - Siinä oli viimeiset, sanoi Anki, joka oli juuri ilmestynyt varustehuoneesta. Nainen oli avuliaasti kantanut tulokkaiden laatikoita sisään ja vakuutellut, ettei siitä ollut mitään vaivaa. Emma suoristautui, pyyhkäisi kämmenselällään vaalean hiussuortuvan otsaltaan ja kiitti avusta ihan tosissaan. Ei pelkästään varusteiden kantamisesta, vaan mielessään myös uudesta kodista ja uudesta alusta.
Lähdettiin kuljettamaan suojistaan vapaaksi päässyttä Moksua kohti laitumia. Emman vatsan pohjaa kouri jännitys, mutta Ankin iloinen jutustelu sai sen unohtumaan matkalle. Juuri sopivan kokoinen lauma katseli kauempaa uteliaana uuden tulokkaan saapumista. Moksu nosti päänsä niin ylös kuin suinkin pystyi ja huusi tervehdyksensä uusille ystävilleen. Muutama vastasi, ja osa lähti vastaan heinikko kahisten. Moksu päästettiin iloisen joukon sekaan. Naiset perääntyivät muutaman askeleen päähän seuraamaan tutustumista hymynkareet huulillaan. Ilta-aurinko värjäsi laidunmaan kultaiseksi. Tapahtui pientä juoksentelua ja kiljahtelua, kun uudelle tulokkaalle osoitettiin sopiva paikka laumassa. Moksu otti sen vastaan tyytyväisenä. Issikoilla näytti sujuvan kommunikointi keskenään hyvin. Moksu oli tuntunut pieneltä ja osaamattomalta edellisellä tallilla eri kokoisten ja näköisten hevosten joukossa, mutta tähän porukkaan tupsuharja sopi täydellisesti. Lauma asteli lopulta rennon reippaasti takamaalle laiduntamaan, ja sopeutuvainen Moksu hyväksyttiin porukan reunimmaiseksi ilman sen kummempia draaman kaaria. Onneksi se oli sellainen ystävällinen laumaeläjä, ettei siitä tarvinnut olla huolissaan. Sateet olivat saaneet laidunruohon kasvamaan hurjaa vauhtia, ja syötävää riitti kaikille.
Emma kantoi Moksun mustan naruriimun takaisin talliin. Anki kulki rinnalla, ja naiset juttelivat koko matkan menneestä, nykyisestä ja tulevasta. Kesän suunnitelmista ja syksyn saapumisesta. Oli heti hyvin kotoisaa ja tuntui lämpimältä, vaikka aurinko jo painui mailleen. Tallissa Emma asetteli vielä viimeisiä tavaroita paikoilleen ja varmisti, ettei ollut jättänyt sotkua jälkeensä. Lopulta hän asteli kiireettä pihan poikki valkoiselle lava-autolle katsellen ympärilleen ja yrittäen painaa mieleensä kaiken näkemänsä. Hän kiipesi itselleen hiukan liian ison auton kyytiin, veti oven kiinni ja käynnisti Hiluxin. Heti ensimmäisenä se kehtasi muistuttaa, että oli sunnuntai, mikä tiesi pian alkavaa uutta työviikkoa. Emma muisti kuitenkin nopeasti, että kesäsunnuntait olivat poikkeus, sillä oli lämmintä ja valoisaa. Sitten hän muisti vielä senkin, että piti kovasti nykyisestä työstään, eikä edessä oleva maanantai haitannutkaan oikeastaan lainkaan. Emma ajoi kotiin hiljaisuuden vallitessa mietteliäänä. Ilo kupli hänen sisällään, ja hän odotti montaa asiaa innolla. Kesäpäiviä, juhannusta, heinäkuussa koittavaa lomaa ja syksyn uusia tuulia.
Kotona Emma hyppäsi alas autostaan, lukitsi ovet ja räpelsi keltaisen puutalonsa oven auki. Sisältä kuului vahtihaukahdus jo ennen kuin avain oli edes lukossa, ja kun Emma sai oven auki, oli musta pyörremyrsky jo samassa hänen jaloissaan. Nils oli aina yhtä onnellinen emännän tullessa kotiin. Emma ajatteli, että ihmisten pitäisi olla enemmän koirien kaltaisia: elää hetkessä ja olla vähään tyytyväisiä. Uida, syödä ja nukkua. Emma päätti, että vaikka kello läheni yhdeksää sunnuntai-iltana, lähtisi hän vielä iltauinnille koiransa kanssa. Ja niin hän tekikin: nainen vaihtoi pikavauhtia ylleen uimapuvun ja nappasi vaaleanpunaisen pyyhkeen mukaansa. Nils ei tarvinnut hihnaa, koska ranta oli aivan lähellä, ja tähän aikaan illasta oli hyvin rauhallista. Koira viiletti edeltä, sillä se tiesi tarkkaan, missä kaksikon yhteinen uimapaikka oli. Aurinko laski samaan aikaan kun Emma upotti päänsä veden alle. Noustessaan taas pintaan hän tunsi olevansa täynnä elämää. |
|
|
|
Post by Emma Enqvist on Jun 11, 2022 5:49:04 GMT
11.6.2022 Eräs lauantai
Moksu oli kotiutunut laitumella viikon yhtä mittaa poistumatta aitauksesta kertaakaan. Se oli seurannut, kun osa laumasta oli poistunut aina välillä hoidettavaksi ja ratsastettavaksi. Se oli saanut kivennäisensä ja kinttutarkastuksensa joka päivä ja jäänyt luonnonlapsen lailla temmeltämään, kun ei tarvinnutkaan lähteä töihin. Ruuna ei onneksi kerännyt juurikaan ylimääräistä virtaa jäädessään ilman ratsastusta, jos sai tällä tavalla liikkua yötä päivää vapaana ulkona lajityypilliseen tapaan. Ainahan se oli ratsastettaessa vireä, joten oli vaikea erottaa muutosta, jos joskus patoumia olisi vähän päässytkin syntymään.
Nyt kuitenkin kuuden päivän kuluttua koitti lauantai, jona Emma saapui riimun kanssa laitumelle. Aiemmilla kerroilla tuota narumykkyrää ei hevosenomistajalla ollut ollut mukana. Moksu hädin tuskin nosti päätään emännän saapuessa paikalle. Se oli päässyt täysin sisälle villihevosen elämään, eikä ollut kiinnostunut lähtemään laumansa luota mihinkään. Karkuun se ei lähtenyt, muttei liiemmin tehnyt Emmalle helpoksikaan yritystä lassota ja taluttaa ratsua pois laitumelta. Lopulta hanke kuitenkin onnistui ruokapalkan avulla, ja ruuna nytkähti liikkeelle.
Mentiin kentälle, koska oli lauantaiaamupäivä, eikä siellä ollut ketään. Emma otti Moksulta ensi töikseen naruriimun pois. Mitäs tämä tällainen oikein on, tuntui ruuna ihmettelevän. Emma alkoi rakentaa hevoselle selväksi, mistä oli kyse. Harjoiteltiin pään pujottamista riimuun itse niin, ettei asiasta tarvinnut taistella. Tehtiin siitä mukava temppu hevoselle. Samalla tuettiin omaehtoisuutta, kun ruuna sai itse päättää, milloin ja miten haluaa riimun päähänsä. Palkkana toimivat omenanmakuiset heppanamit, joita Moksu ei voinut vastustaa. Palkkasana oli suoraan koirankoulutuskentältä tuttu iloinen ”jes”. Emma sai hihkaista puolen tunnin aikana monta jessiä, sillä Moksu uudelleenoppi nopeasti ja motivoitui herkuista. Ruuna sai pitää haluamansa määrän taukoja ja hyödynsikin mahdollisuutta. Harjoittelutuokio lopetettiin niin, että kevyt naruriimu oli kokonaan islantilaisen päässä. Se seisoi aloillaan rauhallisena kevyen aivohien vallassa, pää vähän alhaalla. Emma taputti hellästi ruunansa kaulaa ja kertoi, että nyt lähdettiin liikkeelle. Moksu seurasi perässä, eikä narun tarvinnut kiristyä tai riimun tehdä painetta päähän. Kas näin oli kaksikon ensimmäinen treeni uudessa kodissa tehty. Keskittyminen oli hyvää ja sitä oli riittävästi.
Kun Emma tuli ulos kentältä tumma ruuna vanavedessään, tuli vastaan kaksi ihmishahmoa ratsuineen matkalla kentälle. Juuri sopiva hetki lopettaa ja antaa seuraaville tilaa, tuumi Emma. Hän vei Moksun talliin ja opasti sen vapaana olevaan karsinaan. Siellä Moksu pääsi taas vapaaksi riimustaan. Se haisteli kuivikkeita ja katseli ympärilleen sillä välin, kun Emma avasi varustehuoneen oven. Raidallisen villaviltin päälle asettunut musta luppakorva ponkaisi ylös ja venytteli häntä heiluen päästäen äänekkään haukotuksen. Emman kantaessa harjakassia tutki Nils tallikäytävää kiinnostuneena hajuista, mutta pysytellen omistajansa lähellä ja tarkkaillen tämän liikkeitä.
Emma harjasi pitkin vedoin pölyä irti Moksun karvasta. Ahkeran keväänmittaisen sukimisen ansiosta talvikarva oli muisto vain, ja tumman karvapeitteen kiilto paljastui irtoavan pölyn alta. Nils aivasti ja siirtyi hiukan loukkaantuneena kauemmas pölypilvestä. Sekin olisi halunnut turkkiaan harjattavan. Murhe kuitenkin unohtui sillä hetkellä, kun nuori vaalea tyttö harppoi sisään hiukset heilahdellen ja iski silmänsä kiharaturkkiseen koiraan. Emma naurahti eikä tiennyt, kumpi oli ihastuneempi, koira vai tyttö. - Siitä saat ikuisen ystävän ja seuraajan, kun kerran erehdyt silittämään, hän sanoi.
Kun Moksu oli harjattu, kaviot putsattu ja koko komeus päästä kavioihin tarkastettu, tuli aika pujottaa vielä kerran riimu päähän. Nyt se oli helppoa kuin heinän syönti. Kun Emma avasi karsinan oven, jo vuoden tuttavuutta tehneet kaverukset Nils ja Moksu haistelivat ja puhaltelivat nenät vastakkain hetken aikaa oviaukossa. Sitten lähdettiin takaisin kohti laidunta. Musta koira edellä ja kulomusta kaviokas viimeisenä kulkivat he heinikon reunustamaa reittiä pitkin. Kun tultiin lähelle laidunta, Emma pyysi koiraa odottamaan sivummalla. Nils ei pitänyt ajatusta kovin hyvänä, mutta totteli, koska oli hyvä poika. Emma jatkoi loppumatkan Moksun kanssa kahden. Ruuna oli rauhallisen ja tyytyväisen oloinen kulkiessaan Emman rinnalla. Emma yritti olla joka hetki läsnä, vaikka mieli olisi tahtonut jo suunnitella seuraavan päivän koulutustuokiota tai ratsastusta. Nainen päästi hevosensa vapaaksi laitumelle, ja se käveli pitkin, reippain askelin uuden hevosperheensä luo kaulan rennon joustoliikkeen rytmittäessä kulkua. Emma livahti ulos laitumelta, mutta jäi Nils vierellään vielä hetkeksi katsomaan islanninhevosten käyskentelyä ja keskinäistä kommunkointia. Oli rauhallista. Lopulta nainen kääntyi ja lähti koira vanavedessään kohti tuttua valkoista autoa. Nils mietti, olisiko jo lounasaika, kun päästäisiin kotiin. |
|
|
|
Post by Emma Enqvist on Jun 17, 2022 12:14:05 GMT
17.6.2022 Pilvinen päivä
Aina välillä Emma mietti, oliko hänellä vähän liian hyvä hevonen. Moksulla oli viisi hienoa askellajia ja se osasi paljon asioita. Emmaa vaivasi toisinaan ajatus siitä, että Moksun potentiaali pääsisi paremmin esiin, jos se olisi jonkun muun hevonen. Toisaalta Emma koki onnistuneensa muodostamaan ruunansa kanssa melko vahvan siteen ja he olivat edistyneet monissa asioissa, jotka eivät näkyneet ulkopuolisille eivätkä vieneet heitä kilpakentille. Emma yritti kuvitella, millainen Moksu olisi, jos sitä olisi koulutettu paineistetummassa ilmapiirissä, tai jos sille olisi laitettu parivuotiaana suuret odotukset eteen ja kuolaimet suuhun. Emma tuli joka kerta siihen tulokseen, että Moksu oli sellainen kuin oli osaksi juuri siksi, että oli elänyt rentoa ja vapaata intiaanihevosen elämää. Sillä ei ollut jumeja eikä jännityksiä, ja siksi sen liikkeet olivat vähintäänkin ihan mukiinmenevät. Sillä oli suuri motivaatio oppimiseen positiivisen vahvistamisen ansiosta, ja siksi se osasi monia taitoja. Se oli rohkea ja yritteliäs, koska sitä ei oltu rankaistu ja sen omaehtoisuudelle oli aina annettu tilaa. Se oli hyvässä kunnossa (joskaan ei mikään lihaskimppu) ja jaksoi juosta, koska oli saanut liikkua pihatoissa, laitumilla ja vaihtelevissa maastoissa koko pienen ikänsä.
Emma kippasi lantiokoriaan huolellisesti taaksepäin ja houkutteli Moksun päätä hieman ylemmäs. Ruuna tiesi, mitä oli luvassa, ja nosti ovaaliradan kaarteessa rytmikkään, iloisen töltin. Harja heilahteli ruunan tömistellessä kaula pystyssä, niska korkealla. Askellaji tuntui pehmeältä ja helpolta istua, vaikka Emma tiesi, että ruunan kavioiden taonta näytti ulospäin huvittavankin mahtipontiselta. Muutaman pätkän jälkeen tehtiin vielä parit laukannostot ja muutama laukanvaihtokin. Moksu oli vireä ja kuulolla, ja keskittyi kieli keskellä kuolaimetonta suuta. Se toimi tänään herkästi pienestä vihjeestä. Rento kesä ja taukoilu ratsastuksesta oli tehnyt sille hyvää.
Sadepisara törmäsi Emman nenänpäähän, kun hän antoi ohjien liukua pois sormiensa välistä. Moksu veti ohjat itselleen, ja Emma antoi sen harppoa rennon reippaseen tyyliinsä loppukäynnit. Kentällä oli meneillään jotakin, mutta ovaali oli onneksi vapaa. Suomen kesään olennaisesti kuuluva kylmä ja märkä alkoi valua taivaalta yhä tiheämmin, joten vaalea nainen ja tumma hevonen siirtyivät tallin suojiin.
Emma harjaili Moksua, kunnes sadekuuro meni tiehensä ja jätti maan kosteaksi. Kasvit tuoksuivat voimakkaina. Emma otti hanskat ja pussin mukaansa ja lähti Moksu perässään pienelle seikkailulle lähimetsään. - Rautaa herralle, lausui Emma juhlallisesti ruunalleen poimiessaan nokkosia pussiinsa. Kaksikko ajautui apajien perässä yhä syvemmälle ryteikköön. Moksu maisteli kaikkea ja erityisesti kirkkaan fuksian värisinä kukkivia maitohorsmia, jotka olivat sen suosikkeja. Kun pussi tuli täyteen, kaksikko oikaisi pusikosta kohti laitumia. Moksu pääsi vapaaksi aitaukseen ja Emma lähti autoaan kohti taitellen pussia huolellisesti pienempään tilaan. Hän suunnitteli nokkosten kuivattamista ja jauhamista, jotta niistä olisi iloa mahdollisimman pitkään. Hän voisi niitä sitten ujuttaa Moksun kivennäisten sekaan. Osan hän käyttäisi itse ja maistattaisi ehkä vähän koirallaankin. Nokkoset menivät kuitenkin kuivuessaan niin pieneen tilaan, että Emma saisi tehdä vielä monta retkeä, jos halusi saada maistiaista suuremman määrän varastoonsa.
Oli iltauinnin aika. Päivä oli viileämpi kuin edeltäjänsä, mutta peloton uimapukuun sonnustautunut nainen koirineen suuntasi meren rantaan. Aallot löivät vastaan kovemmin kuin eilen, mutta Emma puski niiden läpi ja pääsi tyrskyjen ohi pidemmälle kahden kiven väliin, josta saattoi pulahtaa helpommin uimaan. Nils kävi uimassa ringin ja palasi sitten rannalle vahtimaan emäntänsä pyyhettä. Ties vaikka yllä kaartelevat lokit olivat aikeissa viedä sen. Emma huomasi meriveden viilentyneen ja palasi pian perästä rantaan. Pyyhkeeseen paketoituna ja vettä tippuvana hän suuntasi Nils kannoillaan kotia kohti. Suomen kesälle tyypillisestä sääolojen muutoksesta huolimatta pilvipeitteen välistä kurkkiva ilta-aurinko kuivatti naisen ihon kotimatkan aikana niin, että hän saattoi perille päästyään sujahtaa suoraan kevyeen kukalliseen kotimekkoonsa. Merisuola kiharsi hänen hiuksensa valmiiksi seuraavaa työpäivää varten. |
|
|
|
Post by Emma Enqvist on Jun 30, 2022 7:35:40 GMT
30.6. Yhteisymmärryksen jäljillä
Tiedättekö ne sellaiset hevoset, jotka herkkinä kuuntelevat jokaisen avun ja harkitsevat tarkkaan, mihin jalkansa laittavat? Sellaiset, joiden liikkuminen näyttää melkein hidastetulta, kun meno ratsastajan alla on niin huolellista. Niin, Moksu ei ole niitä hevosia - ainakaan tällä viikolla. Ratsastusta oli käynyt yhtenä päivänä katsomassa ulkopuolinen valmentaja, ja hermothan sillä naisella oli meinannut mennä. Tarkoitus oli vääntää koulua temponvaihteluiden merkeissä kentällä. Ensinnäkin valmentajan toiveesta ruunalle oli laitettu kuolaimet, joita se mälväsi suussaan koko tunnin ajan pää kenossa. Sillä oli kauhea kiire koko ajan joka paikkaan, ja Emma oli aivan tuskissaan hiki kypärässä sen kanssa. Moksu halusi mennä täysillä ja kun Emma yritti jarruttaa, ei tapahtunut mitään. Sitten kun hän yritti jarruttaa vähän kovemmin, ruuna pysähtyi tai meni aivan rullalle. Lopulta Moksu alkoi luimistella napakammille avuille. Yhteistyö oli juuri sinä päivänä aivan hukassa, ja ehkä vieras valmentajakin oli vain yksinkertaisesti vääränlainen ja toi ylimääräisiä paineita peliin.
Emma oli pyytänyt valmentajan paikalle huomatessaan erään maastolenkin aikana, etteivät jarrut oikein toimineet. Hän päätteli Moksun kaipaavan huolellisempaa läpiratsastusta, koska sillä tahtoi töltti vaihtua koko ajan laukaksi. Valmennus oli kuitenkin ainakin puolittain osoittautunut farssiksi. Ilmeisesti Moksun kesälomailu oli ohi, ja sitä pitäisi vain yksinkertaisesti ratsastaa enemmän, jotta se ei ruostuisi kohtuuttomasti. Ruuna oli myös kiukuissaan helteiden tuomista paarmoista. Emma luotti kaikesta huolimatta siihen, että Moksulla oli vain pari huonoa päivää, ja se kyllä taas pian tokenisi. Olihan ruuna aina ollut Suuri Persoona ja kertonut mielipiteensä asioihin kysymättäkin. Samalla Emma pelkästi pilanneensa hyvän nuoren hevosen, kun ei osannut viedä sitä eteenpäin. Päin vastoin, Moksu tuntui menneen muutamassa päivässä vain taaksepäin.
Viikon päätteeksi Emma pyyhkäisi typerän ja epäonnistuneen valmennuksen mielestään. Hän tassutteli ulos keltaisesta talostaan, jossa oli punainen katto. Aurinko paistoi taas viimein, joten hän päätti polkaista pyörällä tallille toivoen jaksavansa ajaa vielä takaisinkin. Peltomaisemien keskellä autoja väistellen oli ihan mukava ajella hiukset hulmuten. Perillä nainen parkkeerasi pyöränsä tallirakennuksen kulmalle ja kävi houkuttelemassa Moksun laitumelta mukaansa. Emma harjasi ja varusti ruunan ripeästi samalla kun se höpelsi puuhakkaasti turvallaan kaikkea ja kaikkia, mihin vain ylsi.
Kun Emma pääsi satulaan, ohjasi hän ruunansa metsäpolulle. Hän huokaisi syvään ja yritti rentoutua satulassa. Koetti unohtaa kaiken muun. Moksu tömisteli pitkin ohjin ja reippain askelin polkua pitkin. Kun Emma oletti sen vertyneen, hän pyysi ravia ja saikin sitä. Tämä oli vielä helppoa. Emma antoi Moksun ravata reippaasti pää alhaalla pitkin ohjin. Hän yritti olla erityisen rento, ja piti ohjista vain yhdellä kädellä kiinni vahvistaakseen itselleen tätä vaikutelmaa. Emma mietti, mikä kaikki oli hyvää. Ainakaan Moksu ei useinkaan pukittanut (paitsi vapaana laitumella), ja sitä oli näkyvien eleiden vuoksi helppo tulkita ja ennakoida.
Kun tultiin ylämäkeen, antoi Emma ruunalleen luvan laukata. Moksu rynnisti tanner tömisten mäkeen, ja vauhti hidastui huippua lähestyttäessä, kun mäki jyrkkeni. Ilmavirta sai Emmalle vedet silmiin, ja hän piti kaiken varalta satulasta kiinni käsillään. Ohjat roikkuivat pyykkinaruina ja kuolaimet oli jätetty varustekassin pohjalle. Ainakin nyt askellaji oli se, mitä pyydettiinkin.
Kun höyryjä oli päästetty, keräsi Emma ohjia niin vähän kuin mahdollista kevyen tuntuman saamiseksi. Hän tunsi itsensä nuorallakävelijäksi valmistellessaan Moksua tölttiin, ja onnistui saamaan pätkän hyvää ja hallittua sellaista. Emma päätti tämän yhden suoran riittävän sitä lajia tänään. Hän antoi Moksun ravata pitkään, ja käyntiin siirryttiin vasta käännyttäessä pienelle polulle, joka johti tallin pihaan. Tänään tuntui olleen jo parempi päivä. Emma painoi mieleensä Moksun tarjoaman opetuksen siitä, että pakottamalla saa vain vastarintaa, kun taas reilulla neuvottelulla ja vaihtoehtoja tarjoamalla päästään yleensä yhteisymmärrykseen - tai ainakin hyvin lähelle sitä. |
|
|
|
Post by Emma Enqvist on Jul 13, 2022 19:14:35 GMT
Uittoreissu-jatkiksen pätkä Emman vinkkelistä:
4. Vesipedot tositouhussa
Matka rantaan oli sujunut Moksun osalta reippaasti tömistellen ja malttamattomana päätä viskellen. Se halusi tietää, minne oltiin matkalla. Kun vihdoin päästiin perille, Emma kuvitteli mustan hevosen sihahtavan siirtyessään paahteesta viileään veteen. Moksu lipui veteen yhtä mielellään kun uimiseen viehtynyt omistajansakin. Vesi tuntui viileältä kuumaa päivää vasten, vaikka Emma oli tottunut uimaan luonnonvesissä harva se päivä. Kun ratsukko oli vedessä niin syvällä, että Moksu alkoi tapailla jo uintipotkuja, katsahti kyydissä kiikkuva nauravainen Emma rannalle. Siellä kesälomaa viettävät perheet osoittelivat sormillaan ja kameroillaan polskivaa hevoslaumaa. Olivathan he varmasti melkoinen näky. Menoa katselevat lapset kiljahtelivat riemusta ja vilkkaimmat ryntäsivät polviaan myöten rantaveteen. Joku hevosista pyrähti karkuun vesi loiskuen, ja sen ratsastaja joutui taistelemaan hetken pitääksen tasapainonsa märässä satulattomassa selässä. Emmaa huvitti kyläläisten kaupunkiasumiseen tottumisesta kielivä suhtautuminen kavioeläimiin, joita osa lapsista ei ehkä koskaan ollut nähnyt lähietäisyydeltä.
Emma oli hyvillään siitä, että alueen perheiden vastaanotto oli myönteisellä tavalla kiinnostunut. Ehkä päästäisiin toistekin ihmisten ilmoille paikallisten tottuessa hevoslauman näkymiseen katukuvassa. Lisäksi ilmassa heiluvien kännyköiden perusteella aika moni kyläläinen mainostaisi issikkatoimintaa somessa ihan ilmaiseksi, ja tämäkin reissu toisi varmaan uusia innokkaita lapsiasiakkaita vanhempineen tallille lähipäivinä selvittämään, olisiko pienille sopivaa kesäpuuhaa tarjolla. Emma mietti, riittäisikö tallilla hevosia kaikkien innokkaiden hoidettavaksi. Häntä ruuhka ei haitannut, sillä hän ajatteli muutenkin poistua metsän varjoihin helteeltä pakoon tumman ratsunsa kanssa niin usein kuin mahdollista. Syksyn sateiden saapuessa kesäharrastajat yleensä kaikkosivat kuitenkin, ja normaali arki palasi talliin tuntiratsastajien ja niiden tosiharrastajien voimin, jotka ilmestyivät uskollisesti vuosi toisensa perään huolehtimaan hevoskatraasta. Emma katseli kiitollisena ympärillään ilakoivaa hevosten ja ihmisten joukkoa. |
|
|
|
Post by Emma Enqvist on Jul 24, 2022 11:33:47 GMT
24.7.2022 Kohtaamisia
Emma odotti syksyä jo innolla. Vaikka oli vasta heinäkuu, keltaisia koivunlehtiä valui yksi kerrallaan maahan - oikein lupaavaa. Oli juuri päättyneen sateen raikastama sunnuntaiaamupäivä, kun Emma lampsi keltaisissa kumisaappaissaan tallille koira kannoillaan. Tallin ovea lähestyttäessä ihonmyötäiseen turkinpituuteen ajeltu Nils seisahtui tasajaloin ja käänteli päätään levottomana korvat päätä pitkin painautuneina. Emma katseli hämillään ympärilleen ja huomasi sitten, että oviaukkoa peittämään oli ilmestynyt suuri tumma koira. Se katsoi tulijoita tyynen rauhallisena, mutta Emma ei ihan tiennyt, pääsisikö sen ohi kulkemaan, eikä uskaltanut lähteä yrittämään. Nils kyräili pää alhaalla vähintään yhtä epävarmana. Tuntemattoman koiran taakse ilmaantui nainen, jota Emma ei ollut ennen nähnyt. - Se on ihan kiltti, nainen sanoi vähän kärsimättömän oloisena. Emma mietti, että noin kaikki sanovat juuri ennen kuin jotakin sattuu. Emäntänsä ilmaannuttua oviaukkoon lähti koira Emmaa ja erityisesti Nilsiä kohti. Nils kääntyi välittömästi ympäri ja kipitti häntä koipien välissä autolle. Not today, Satan, se ajatteli. Nainen huokaisi kyllästyneenä ja haki koiransa sisälle talliin. Emmakin sai lopulta Nilsin houkuteltua mukaansa kohti laitumia. Iso Uusi Koira makasi tallin oviaukossa ja Emmasta se tuntui päättäneen, ettei heillä Nilsin kanssa ollut sinne asiaa.
Taluttaessaan Moksua järkytyksestä toipunut Nils vierellään alkoi Emma miettiä, että tuntemattoman ja esittäytymättömän naisen tyylissä oli jotakin tuttua. Sitten hän muisti tokokentiltä tutut treeniliivitädit, jotka suhtautuivat vähän nuivasti uusiin tulokkaisiin ja tavallisiin koiranomistajiin. Emma huokaisi ja toivoi, että hänen saamansa ensivaikutelma osoittautuisi vääräksi. Hän vei Moksun ulos puomiin kiinni harjattavaksi. Ruuna lepuutti takastaan varjossa hoitotoimenpiteiden ajan ja Nils makoili pää pystyssä varautuneena puomin alla aivan kuin tumma poni olisi ollut sen henkivartija.
Emma päätti suunnata käyntimaastoon. Hän kampesi itsensä satulaan ja antoi Moksun lähteä liikkeelle. Nils hölkkäsi vierellä taka-alalla. Koko kolmikko rentoutui päästessään luonnon helmaan, missä kostea aluskasvillisuus tuoksui kirpeältä ja puista tipahteli vielä vettä. Emma veti keuhkonsa täyteen raikkautta. Kesäloma läheni loppuaan, ja vaikka se tuntui haikealta, oli Emma myös innoissaan tulevista haasteista, jokasyksyisestä tarmokkuuden tunteesta ja raikkaista ruskametsistä. Mitä pidemmälle metsään mentiin, sen kauemmas kaikki muu katosi mielestä. Luonto ei ollut hiljaa. Linnut lauloivat ja niiden poikaset pomppivat oksilla yrittäen opetella lentämään. Jostain kuului selkäpiitä karmivaa lehtopöllön huutelua, joka kaikui ympäri metsää tehden ihmiskorvalle mahdottomaksi arvoida eläimen sijaintia. Emma pysäytti ratsunsa päästääkseen sammakonpoikaset turvallisesti tien yli. Nils seurasi silmä kovana pikkuotuksien menoa ja tökkäsi viimeistä kirsullaan takamukseen kuin hoputtaakseen. Ei tässä koko päivää sentään ollut aikaa, sillä lounaallekin koiran oli ehdittävä.
Kun oltiin jo melko lähellä palaamassa tutuille tiluksille lähti Nils syvemmälle heinikkoon ja kävi makuulle päilyillen ratsailla olevaa emäntäänsä. Emma hyppäsi alas satulasta, kaivoi pussin taskustaan ja poimi koiransa ilmaisemat kantarellit pussiin. Jo toinen löytö tällä viikolla! Emma myhäili tyytyväisenä poimittuaan talteen kaikki lähettyviltä löytyneet ryppäät. Kyllä ei ollut sienikoiran voittanutta. Emman kävi samalla vähän sääliksi muita tallilaisia, joille ei Nilsin supernenän ansiosta jäänyt juuri kerättävää ainakaan keltavahveroiden osalta, sillä koira oli erikoistunut niihin. Nainen päätti leipoa heti kotiin pääsyään sienipiirakan ja kiikuttaa sen huomenna tallille kaikkien iloksi. Ties vaikka sen äärellä tulisi mahdollisuus tutustua uuteen tallilaiseenkin paremmin! |
|
|
|
Post by Emma Enqvist on Aug 1, 2022 7:45:12 GMT
1.8.22 Alivuokralaiset
Emman vanhemmat olivat puoliksi yllättäen päättäneet ottaa ja lähteä muutamaksi viikoksi Ruotsiin. Yllättävää siksi, että oli Emma siitä kuullut haaveiltavan, muttei ollut oikein kuvitellut puheita toteutuvaksi näin pian. Vanhemmat päättivät muuttaa kolmeksi viikoksi keskelle Tukholmaa maailman pienimpään kerrostalon kattohuoneistoon ja reissata sieltä käsin pitkin maita ja mantuja, ja jättää siksi Emman hoteisiin eivät ainostaan koiraansa, vaan myös kissansa. Yht’äkkiä Emmalla oli Nilsin lisäksi talossa Lars ja Findus. Lars oli upea näyttelylinjainen whippet, joka oli ainakin Suomen, Viron ja Ruotsin muotovalio ja tiesi itsekin olevansa kamalan hieno. Findus* oli tavallinen raidakas maatiaiskatti, joka yksinkertaisesta olemuksestaan huolimatta tunsi niin ikään kissamaiseen tapaan arvonsa varsin hyvin. Emma oli häkeltynyt ja mietti kuumeisesti, miten pärjäisi yllättäen kasvaneen eläintarhansa hoitajana, kun oli vielä Moksukin, jota piti mennä hoitamaan tallille. Emma huvitti itseään kuvittelemalla Moksun kätevästi omaan puutarhaansa joukon jatkoksi. Nils puolestaan oli onnessaan uusista tulokkaista, koska sillä oli nyt alati seuraa. Koiraa ei haitannut, että Emman äiti oli ehtinyt aikaa sitten lelliä kaverukset piloille, ja koira oli erityisesti Larsin suuri ihailija. Nilsistä ja Larsista tuli nopeasti Nisse ja Lasse, kun ne kirmailivat Emman puutarhassa tassut kurassa naisen yrittäessä epätoivoisena, mutta samalla hiukan huvittuneena kutsua niitä sisälle. Nilsillä oli niin hauskaa, ettei se edes huomannut illallisen olevan puoli tuntia myöhässä.
Emma oli aika varma, että saisi toimia hyvän aikaa katraan kaitsijana, sillä äidin ja isän reissut saattoivat toisinaan venyä yli suunnitelmien. Ja olihan Emmalla kotonaan tilaa, eikä näitä eläimiä nyt voinut pieneen keskikaupungin kerrostaloasuntoonkaan viedä. Sisäkissa Findus ehkä pärjäisi jotenkuten, mutta sekin oli tottunut aktiivisena otuksena loikkimaan tasoilla, kiipeilemään puussaan ja ulkoilemaan kesäisin valjaissa puutarhassa, ja olisi varmasti nostanut metelin, jos virikkeet olisi yhtäkkiä evätty. Onneksi Lars ja Findus olivat kilttejä ja kohtalaisen helppohoitoisia, kunhan niillä oli perusasiat kunnossa.
Sade ja märkä maa olivat Larsin mielestä tekijöitä, joiden johdosta mikään ei ollut lainkaan kunnossa. Se nosteli pitkiä, ohuita valioluokan sääriään inhoten, korvat takaraivoon liimattuina. Koiralla oli keltainen sadetakki päällään, mutta se oli silti hiukan pöyristynyt hypätessään alas Emman lava-auton takapenkiltä märälle maalle tihkusateisessa tallin pihassa. Nils näytti suuntaa ja Larsin ei auttanut kuin seurata perässä kohti tallia. Masi ilmestyi taas oviaukkoon vastaanottamaan tulijat. Emma oli ehtinyt tehdä sen kanssa tuttavuutta eräänä päivänä tullessaan ilman omaa koiraansa tallille, ja se vaikutti itse asiassa varsin mukavalta aktiiviselta koiralta. Tennispallo oli ollut avainasemassa ystävyyden löytymisessä. Emma ei ollut vähään aikaan tottunut pohjavillan omaaviin säänkestäviin Kunnon Koiriin, jotka tuoksuivat sateella oikealle koiralle, ja siksi hänestä Masi vaikutti hurjan karaistuneelta ja hänen omat seuralaisensa siinä rinnalla hiukan avuttomilta hienotassuilta. Nilsiä ujostutti edelleen, koska Masi oli iso ja innokas. Lars piristyi ja näytti tällä kertaa mallia - olihan se vinttikoirana varsinainen laumasielu ja hurmasi vetovoimaisella eleganssillaan jokaisen. Lars ja Masi lähtivät pienen tutustumisen jälkeen täyttä kyytiä hippaleikkiin kauemmas. Nils ei tohtinut jäädä jälkeen ja jos Lars osallistui tähän, täytyi hänenkin.
Moksu tuli laitumelta karvankärjet märkänä mielellään Emman mukaan. Se tervehti koirajoukkoa varovasti pää alhaalla puhallellen ja kääntyi sitten jatkamaan matkaansa. Emma hoiti Moksun ratsastuskuntoon tallissa ja päätti teljetä Nissen ja Lassen varustehuoneeseen ratsastuksen ajaksi, jotta niiden kommelluksista ei tarvitsisi huolehtia. Emma ei vielä voinut mennä takuuseen siitä, ettei Lars lähtisi pienriistan perässä tiluksien ulkopuolelle, jos houkutteleva jänispaisti osuisi kohdalle eikä kukaan olisi käskemässä takaisin. Satulahuoneessa Emma oli kirjaimellisesti törmätä Masin omistajaan ja ajatteli jälkeenpäin hiukan huvittuneena, että pitäisi jatkossa kiertää vähän kauempaa, kun tuo viuhtoi kiireessä ohi.
Suunnattiin maneesiin, koska kentällä oli tunti. Sadepäivänä ei lainkaan hullumpi vaihtokauppa. Moksu oli hyvin hereillä ja menohaluja tuntui taas kertyneen. Se tömisteli pää nytkähdellen pitkin maneesia, eikä oikein olisi malttanut välittää ratsastajan kohteliaan varovaisista kehotuksista kulkea uraa pitkin. Emma huomasi pystyesteen, joka oli joltakin jäänyt reilu puolimetrisenä odottamaan pois korjaamista. Kuka täällä oli innostunut hyppäämään issikalla? Moksulla ei oltu hypätty tasamaalla kevään jälkeen, mutta nyt olisi oiva tilaisuus verestää taitoja, kun ei ollut muita väisteltävänä. Vauhdikkaan alkuverryttelyn jälkeen Emma esitteli esteen Moksulle lähempää ja koetti selittää ruunalle konseptia muistinvirkistykseksi. Moksu käänteli korviaan, haisteli ja maisteli esteen ylempää puomia ja kokeili lopulta etusellaan sen kestävyyttä kuin mikäkin setä potkimassa autonrengasta kengänkärjellään. Emma keräsi ohjat, antoi ponin ottaa vauhdit maneesin ympäri ja ohjasi esteelle. Moksulla syttyi lamppu ja se kiihdytti vauhtiaan täysin pyytämättä, hyppäsi aivan liian aikaisin pitkän ja matalan loikan ottaen mukaansa yläpuomin, ja jatkoi sitten sulavasti täyttä laukkaa kohti päätyseinää Emman roikkuessa räsynukkena kyydissä. Hän toettuaan ryhtyi jarruttelemaan ajatellen, että jos joku nyt näki tämän shown, saisi katsoja varmasti sen käsityksen, ettei nainen osannut lainkaan ratsastaa tai hevonen hypätä esteitä. Kiivettyään alas ja korjattuaan esteen hän lähti päättäväisesti kohti uutta yritystä. Nyt hän varautui Moksun intoiluun kokoamalla sitä heti laukan noustessa hiukan paremmin ja yritti pitää vauhdin kohtuullisena. Se onnistui muutaman askeleen päähän esteestä, jonka jälkeen Moksu teki pikakiihdytyksen ja kompuroi esteen yli kolinan saattelemana. Emma ei voinut kuin nauraa. Hän palasi taas kasaamaan esteen ja kapusi uudelleen satulaan.
Muutamien laukan kontrolliharjoitusten ja ravi-laukkasiirtymien jälkeen Emma päätti ohjata Moksun kohti estettä ravissa ja nostaa laukan vasta juuri ennen hyppyä. Moksu hyppäsi hiukan nytkähtäen, mutta onnistuneesti esteen yli. Emma taputti ja kehui ruunaansa ja jatkoi laukassa uraa ympäri miettien, miten Moksu koskaan oli hypännyt isompia esteitä saati ratoja - vahingossa kenties? Maastossa se jostakin syystä hallitsi karvaiset kinttunsa paremmin, ja maastoesteet ylitti yleensä kovasta vauhdista huolimatta ihan mukavasti. Seuraavaksi lähestyttiin kuitenkin tasaisella hiekalla yksin seisovaa estettä suoraan laukassa. Emma valmisteli tilaisuuden parhaansa mukaan. Moksu oli jo alkanut väsyä kaikesta säntäilystä ja kyllästyä jatkuvaan toistamiseen, ja hyppäsi suhteellisen hallitusti esteen yli. Se jatkoi matkaansa harppoen pitkää, rentoa laukkaa uraa ympäri, ja Emma antoi ohjaa. Olkoon tältä päivältä siinä. Pian siirryttiin loppuraveihin.
*) Nice to know: Viiru ja Pesonen ovat ruotsiksi Findus ja Pettson. Findus on siis alkuperäinen Viiru-kissan nimi.
|
|
|
|
Post by Anki Frykberg on Aug 7, 2022 6:41:40 GMT
Palkintokuva
 Paluu laitumilta tallille! Pihattokin oli kesän aikana ehtinyt rehevöityä. Moksun mielestä se on hyvä juttu, tuoretta ruohoa riittää siis vielä hetken! (Täysikokoinen kuva löytyy Löfgårdin sivuilta.) |
|
|
|
Post by Emma Enqvist on Aug 23, 2022 10:49:41 GMT
23.8.2022 Tyyntä myrskyn edellä
Oli lupailtu sadetta. Siitä ei vielä näkynyt pitävää todistusaineistoa, mutta Emma oli jättänyt suosiolla koirat kotiin lähtiessään tallille. Oli turhankin lämmintä siihen nähden, että nainen oli sonnustautunut kumisaappaisiin ja takkiin kaiken varalta. Hän varusti intoa puhkuvan ruunansa ja kampesi satulaan hiljaisella tallipihalla. Jostakin syystä ketään ei näkynyt missään. Tuntui, kuin kaikki ympärillä olisivat odottaneet jotakin: pihaton asukkaat katselivat kaukaisuuteen, linnut olivat vaienneet ja puutkin seisoivat enemmän aloillaan kuin kuunaan: oksakaan ei värähtänyt, sillä ilmavirta tuntui pysähtyneen. Eikö ennen sadetta pitäisi tuulla?
Emma nyhjäisi pohkeillaan Moksun kylkiä, ja ruuna lähti matkaan. Sentään se oli täynnä reipasta mieltä ja liikkumisen iloa. Huolettomuus tarttui pian sen selässä istuvaan ihmiseenkin. Kun päästiin tutulle metsäpolulle, saattoi Emma jo havaita syksyn kirpeää tuoksua. Märkä maa reagoi lämpimän ilman kanssa ja keräämättä jääneet mustikat olivat alkaneet tipahdella varpujen lomaan maatuakseen. Lehdet roikkuivat vielä melko sinnikkäästi puissa, mutta heinä oli paikoin muuttunut kellanruskeaksi seistyään paahteessa koko kesän. Moksu luovi pitkin ohjin pää alhaalla ja Emma antoi sen valita reittinsä vapaasti.
Kun päästiin leveämmälle hiekkapohjaiselle väylälle, alkoi pilviä kerääntyä taivaalle. Niiden välistä näkyvä sini kuroutui yhä ahtaammaksi. Emma pyysi suurempaa vaihdetta silmään, ja Moksu nosti iloisen ravin. Emma kevensi. Jostakin syystä Moksun raviaskel oli sinä päivänä niin suuri ja mahtava, että liike tuntui melkein vatsanpohjassa asti.
Risteystä lähestyttäessä Emma vihjaili nimettömällään, että voitaisiin hidastaa. Moksua ei tarvinnut pyytää kahdesti, sillä se oli viisas poni, ja ymmärsi hidastaa jyrkissä risteyksissä - niin oli aina ennenkin tehty. Vasemmalle jäi metsä ja oikealla aukesi kultainen pelto, joka oli hiljattain niitetty lyhyeksi sängeksi. Emmaa houkutti, ja hän tiesi, ettei ruunaa tarvitsisi yllyttää: riitti, että keulan käänsi kohti sänkipeltoa, ja se oli menoa. Ja niin he menivät. Moksu nosti laukan suoraan käynnistä. Se oli ensin hidasta, mutta ruuna hurmaantui mentäessä pidemmälle aukealle alueelle, jossa saattoi ottaa minkä suunnan tahansa. Se höristi karvaisia korviaan ja tähyili eteensä. Silloin ensimmäiset sadepisarat tipahtelivat sen harjaan ja jäivät lasihelminä koristamaan tummaa karvapeitettä. Ne olivat suuria ja lämpimiä pisaroita, joita satoi vain loppukesän kuumien päivien päätteeksi. Emma ei tahtonut antaa sateen haitata itseään. Hän nousi mustana hulmuavan harjan ylle ja hengitti puhdasta, kosteaa syysilmaa. Moksu innostui kiihdyttämään vielä vähän, ja Emma ei voinut olla nauramatta ilmavirran pyyhkiessä hänen kasvojaan.
Pisarat tavoittivat maata yhä tiuhemmin. Emma ei olisi halunnut kääntyä takaisin, mutta ylle kertyneet pilvet roikkuivat tummina ja painavina kummallisen matalalla. Oli valittava jokin lyhyimmistä reiteistä takaisin tallille, ellei halunnut palata samoja jälkiä takaisin. Emma palasi pellolta siihen kohtaan, missä oli poikennut reitiltä, ja jatkoi matkaa. Hän pyysi tölttiä seuraavaan risteykseen asti, mutta se oli virhe, sillä vieressä aukeava pelto sai Moksun vaihtamaan heti innokkaalle laukalle pidätteistä huolimatta. Sillä oli jäänyt vauhti päähän.
Risteyksen jälkeen Emma yritti sinnikkäästi uudelleen. Moksu lakkasi intoilemasta huomatessaan, että oltiin menossa lyhyelle reitille - tälle lenkille ei kuulunut sellaisia ylämäkiä, joissa yleensä laukattiin. Ruuna puuskahti, mutta nosti tarmokkaan töltin. Tällä kertaa se sujui kiitettävästi ja Emma yritti olla ajattelematta sitä, että tölttiin liittyvä vaikeus saattaisi johtua siitä, että hän olisi itse alkanut ottaa paineita tai jännittää tölttäämistä sen takia, että pelkäsi pilaavansa hyvän askellajihevosen. Töltin jälkeen käveltiin pätkä ja sitten taas ravattiin. Vesi valui jostakin kypärän ja takin välistä Emman niskaa pitkin. Märät ratsastushousut alkoivat tuntua ikäviltä ihoa vasten, mutta sentään se ei ollut kylmää. Moksu kiiruhti jotakin ravin ja laukan väliltä olevaa sekalaista askellajia kohti tallia. Emma mietti, että oli ilmeisesti sittenkin ostanut vahingossa 6-käyntisen hevosen, kun tällainenkin eksoottinen etenemistapa löytyi. Moksu puolestaan oli sitä mieltä, että kun kerran oltiin jo niin lähellä maalia, saattoi yhtä hyvin laittaa kolmosvaihteen silmään ja päästä ruokailemaan vähän nopeammin. Emma ei tiennyt, olisiko pitänyt istua vai keventää.
Viimeinen pieni polku käveltiin, koska siinä olisi ollut juurakon takia epäkäytännöllistä ravata. Moksu sai pitkät ohjat ja seurasi maan muotoja tarkasti, ettei liukastuisi märkiin juuriin. Se oli viisas ja varmajalkainen pihattoponi, jonka arviointikykyyn saatto luottaa - joskin sen askel oli ajoittain hiukan turhan kiireinen. Pihaan saapuessaan se pysähtyi pyytämättä tallin oven eteen arvellen, että sieltä varmaan saisi ruokaa ennen pihattoon pääsyä. Emma jalkautui, löysti satulavyön ja talutti vettä valuvan ruunan lähimpään vapaaseen karsinaan. Silloin ulkoa kuului kaukainen ukkosen jyrähdys. Ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Paitsi jos he eivät olisi kastuneet läpimäriksi.
Emma riisui Moksulta varusteet ja antoi sen kuivatella hetken aikaa. Hän antoi samalla ruunalle kivennäiset ja pyyhki varusteita kuiviksi. Satulahuopa meni vaihtoon, sillä se oli paitsi märkä, myös pesun tarpeessa. Sisäpuolelle oli takertunut mustaa karvaa. Ruskehtavan huovan tilalle sai tulla tummanvihreä paksu ja pehmeä huopa. Emma kuuli uuden jyrähdyksen, joka oli tällä kertaa kovempi. Hän arpoi hetken, raaskisiko viedä Moksua ulos pihattoon. Toisaalta siellä olivat kaikki muutkin hevoset, ja johan tässä oli myräköitä nähty pitkin kesää. Emma ajatteli, että Moksu ehkä ymmärtäisi mennä makuuhalliin suojaan, mutta päästäessään sen aitaukseen sai hän havaita ruunan jäävän möllöttämään keskelle aitausta. Se yritti nyhtää kalutusta maasta viimeisiä vihreitä korsia, jotka sade ja kaviot olivat painelleet maata vasten. Myös Rökkvi seisoi sateessa perä portille suunnattuna.
- Teillä mustilla on ihan omat jutut, Emma hymähti. - Olkaa siinä sitten.
|
|
|
|
Post by Emma Enqvist on Sept 3, 2022 16:46:04 GMT
Koska oltiin tutussa paikassa, Emmaa ei jännittänyt ennen kuin vieraita autoja alkoi valua yksi toisensa jälkeen Löfgårdin pihaan. Kun asiansa osaavan näköiset ratsastajat saapuivat yksi toisensa jälkeen selvittämään, millä Löfgårdin hevosista saisivat kurssin ajan ratsastaa, kouraisi Emmalla kuitenkin vatsanpohjassa. Äkkiä hän tiedosti Moksun olevan ensisijaisesti puskaratsu. Onnistuisiko hän esittämään olevansa samalla tasolla muiden osallistujien kanssa? Lopulta hän kuitenkin ryhdistäytyi ja korjasi itselleen, että Moksu oli erinomainen vaellus- ja maastoratsu ja osasi kyllä vähintään yhtä monta askellajia kuin kaikki muutkin osallistuvat hevoset. Moksusta puheenollen - se seisoi sidottuna puomiin pihalla takamus parkkipaikalle päin suunnattuna ja yritti kurkkia olkansa yli, mitä siellä oikein tapahtui ja keitä nämä saapujat olivat. Ankilta matkamuistoksi saamaansa vihreään islantilaisvillapaitaan sonnustautunut Emma harjasi levottomana kääntyilevää ruunaa reippain ottein, jotta pihatossa piehtaroimalla kerätyn pölyn irtoaminen lakkaisi sen merkiksi, että se oli saatu putsattua pois. Mutta ei se lakannut vielä silloinkaan, kun aika alkoi käydä vähiin. Pitäisi kiiruhtaa teoriaosuutta kuulemaan. Veisikö hän Moksun siksi aikaa pihattoon silläkin uhalla, että se olisi taas korvista kavioihin pölyn peitossa, kun hän palaisi? Emma ajatteli, ettei hänen hermoilunsa tarvinnut johtaa Moksun liikkumisvapauden rajoittamiseen, ja päästi sen huokaisten pihattoon. Ruuna tepasteli aidanviertä edestakaisin levottomana. Se oli huomannut, että jotakin tavatonta oli tänään tekeillä, ja että vierailijat eivät olleet tuttuja vakiotuntilaisia. Ryhdin muutos sai Moksun näyttämään ihan eri hevoselta. Emmaa jännitti nyt vieläkin enemmän, koska ruunalla oli selvästi tunnelma katossa, jolloin siltä saisi todennäköisesti tänään tavallistakin vauhdikkaammat kyydit. Kun Emma kopisteli sisälle talliin ensimmäiseen kokoontumiseen ja sitten muiden perässä tupaan luentoa kuulemaan, hän helpottui heti kahdesta syystä: ensinnäkin paikalla oli tuttuja kasvoja, kuten Tuutikki, ja toisekseen ainakin yksi osallistujista oli lapsi. Silloin ei varmaankaan olisi niin suuria paineita. Tai mistä sitä tietää, voihan lapsikin olla joku maailmanluokan junnuratsastaja.
Emma uppoutui luentoon kiinnostuneena, ja se orientoi hyvin tulevaan. Emma yritti ymmärtää ja sisäistää mahdollisimman paljon asiaa tekemättä muistiinpanoja. Hän kuunteli suu auki uskomatta korviaan, kun Anki kertoi, että ennen vanhaan kaikki hevoset ovat osannee töltätä. Siitä tuli voitonriemuinen olo - nämä meidän issikat ovat niitä aitoja alkuperäisiä viikinkiratsuja, eivätkä mitään erikoisia kummajaisia askellajeineen! Myös istuntaan liittyen syttyi yksi lamppu. Emma jäi pohtimaan omaa yliliikkuvaa lantiotaan ja sen vaikutusta tölttiin. Oliko hänen alaselkänsä liiankin pyöreänä, kun hän yritti ratsastaa tölttiä? Hänen pitäisi ehkä opetella hallitsemaan lantionsa paremmin, mutta pianhan se nähtäisiin käytännössä. Kun teoriaosuuden jälkeen siirryttiin ulos, oli sää raikas ja tunnelma innostuneen odottava - vähän jännittynytkin. Moksu paistatteli pihaton aurinkoisella puolella kankku kiiltäen kaikessa rauhassa vasen takanen levossa. Se havahtui Emman lähestyessä ja käveli vastaan portille uteliaana. Emma pysähtyi hengittämään hevosen tuoksuista syyskuuta virittäessään naruriimua ruunansa päähän. Islanninhevosia, kellastuvia puita, villapaitoja ja joukko samanhenkisiä ihmisiä - onko oikeastaan edes parempaa? Moksu ei ollut onneksi enää piehtaroinut, joten Emma sai sen harjattua ja varustettua nopeasti. Hän oli ensimmäisten joukossa valmis ja tarkasteli vielä Moksun kavioita näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotakin. Moksu katseli kiinnostuneena ohikulkijoita ja yritti tökkiä turvallaan jokaista, joka ohitti sen edes jokseenkin läheltä. Kun sitten kaikki olivat valmiita ja lähdettiin kohti kenttää, oli Emmalla muutama perhonen vatsassa aiheuttamassa kylmiä väreitä. Kun saisi nämä hartiat jotenkin rennoiksi, hän tuumi ja jäi miettimään, johtuiko vilun tunne sittenkin syksyisen päivän viimasta. Jo alkukäynneissä oltiin kieli keskellä suuta. Emma oli tottunut paljon maastoilevana antamaan Moksulle paljon ohjaa, jotta se näkisi jalkoihinsa ja onnistuisi tasapainottelemaan vaihtelevilla pohjilla. Nyt ohjastuntumaa haettiin sen sijaan alusta asti. Alun hienosäätöjen ja valmisteluiden jälkeen siirryttiin ympyröille. Moksulle tuttu Rökkvi valikoitui ratsastajineen samalle ympyrälle ja Emma toivoi, ettei Moksu yrittäisi kaahottaa toisen ratsukon häntään kiinni. Ympyrällä oli tarkoitus taivutella. Pelkkä ympyrällä kulkeminen oli jo itsessäänkin hankalaa tällaiselle puskailijalle. Siis mitä ihmettä, eikö hevosen kuulukaan näyttää makaronilta ympyrällä? Ei näköjään. Aina oppii uutta!Moksu alkoi jossakin vaiheessa kyllästyä kentällä puurtamiseen. Se ei vain jaksanut keskittyä väistöissä, vaan koikkelehti pää ylhäällä jotenkin sinnepäin yrittäen kiiruhtaa seuraavaan tehtävään. Se ei suinkaan jäänyt Ankilta huomaamatta. Emma sai lopulta onneksi taiottua vähän ryhtiä ja malttia ruunan tekemiseen, vaikka se olisikin halunnut vain kauhoa vauhdilla eteenpäin. Lopulta tuli aika töltätä. Anki osasi selittää istunnassa tapahtuvat muutokset niin hyvin, että kokemattomampikin saisi varmasti näillä neuvoilla oikean askellajin aikaan. Moksu liukui tölttiin vaivattomasti heti, kun Emma kippasi lantiokoriaan taaksepäin, mutta kuten Emma jo osasi odottaakin, ruuna rikkoi pian laukalle. Emma yritti korjata asian ennen kuin kukaan huomaisi, ja niin mentiin taas tölttiä ja laukkaa sekaisin vuorotellen. Väleihin tuli ripaus raviakin. Anki neuvoi istunnan kanssa ja kun Emma viimein sai jotakin kontrollia lantioonsa ja korjasi selkäänsä suoremmaksi, tajusi hän vasta, kuinka takakenossa olikaan aina ratsastanut tölttiä. Myös ohjia täytyi lyhentää asiallisen tuntuman saamiseksi. Nyt ei löysäilty pyykkinaruohjilla, niin kuin maastossa, jossa Anki ei ollut näkemässä.  Selän suoristaminen auttoi hurjasti. Vieläkään töltti ei ollut täydellistä, mutta ainakin se oli iloista ja vauhdikasta!Loppuraveihin siirtyminen tuntui helpotukselta niin Emmalle kuin Moksullekin. Moksu ei ollut tottunut tiukkaan kentällä jumppaamiseen, ja sen lihakset olivat alkaneet väsyä kovasta yrittämisestä (ja satunnaisesta ylimääräisestä sähläämisestä). Ravi tuntui kuitenkin hyvältä: Moksu oli rento ja lämmin.
Emma mietti jo valmiiksi, mitä Moksu mahtaisi tuumata, kun se haettaisiin myöhemmin uudelleen ratsastettavaksi saman päivän aikana. Hän riisui hevoselta varusteet, pyyhkäisi ne puhtaaksi ja suori satulan alla kihartuneet karvat Moksun selästä. Ruuna pääsi lainakarsinaan ja suuntasi turpansa heinille samalla, kun Emma kiiruhti muun joukon perään lounaalle. Ruoka oli hirvittävän hyvää. Viileänä syyspäivänä kaikki maistuu paremmalta etenkin, kun on ensin vähän jännittänyt, ja sitten on touhuttu ulkona hevosten kanssa niin, että kaikki muu on unohtunut pitkäksi aikaa. Korvapuustia parempaa ei olekaan, ja sen kanssa tarjotun kahvin ansiosta Emma oli pian taas täydessä terässä oppimaan lisää. Kolmelta oli määrä olla jo aloittelemassa päivän toista ratsastusta. Emma haki hölmistyneen Moksun ja varusti sen uudelleen. Sisukas viikinkiratsu ei ihmetyksestä toivuttuaan osoittanut kuitenkaan enää väsymisen merkkejä, vaan lähti lopulta työhön yhtä iloisena kuin aina. Se hörähteli jutustelevaan sävyyn muille hevosille kävellessään kohti kenttää taluttaen samalla omistajaansa. Moksun askel oli alusta asti reipas. Kenttää pienennettiin. Emmaa alkoi heti ahdistaa. Hän oli tottunut ratsastamaan maastossa ilman jyrkkiä kulmia tai törmäämisen vaaraa. Mitähän tästä tulisi? Ratsastan varmaan vahingossa jotain päin - aitaa, Ankia tai toista ratsukkoa.Aloitettiin pysähdyksillä. Ne olivat Moksun juttu: se tykkäsi kyllä pysähtyä, kun ratsastaja vähänkin puristi polvilla. Ainoa vain, että ruuna mielellään myös peruutti pois alta samalla vaivalla. Sillä tuntui olevan ahdas vaihteisto ja jokaisella avulla sai helposti myös sen viereisen vaihteen silmään, ellei osannut lopettaa ajoissa painetta. Pienemmällä kentällä työskentely ei itsessään kuitenkaan tuntunut niin pahalta, kuin Emma oli ajatellut - ainakaan hiljaisessa vauhdissa. Emma ei ollut varma vielä bussikäännöksien jälkeenkään, tiesikö hän oikeastaan, mitä sillä tarkoitettiin. Lopulta Anki oli kuitenkin sanonut, että Moksu oli tehnyt oikeanlaisen käännöksen. Emma ei viitsinyt myöntää sen olleen vahinko. Seuraavaksi töltättiin, ja Emma sai onnekseen lisää ohjeita Moksun töltissä istumiseen. Tarvittiin rutkasti pidätteitä ja ratsastajan vatsan ja alaselän lihasten herättelyä, jotta töltti alkoi viimein pysyä yllä. Anki vinkkasi siitä, että satulan vaihtaminenkin saattaisi auttaa. Emma päätti katsoa pari seuraavaa viikkoa, miten omaan istuntaan panostaminen vaikuttaisi, ja lähtisi sitten satulakaupoille, jos sille olisi vielä tarvetta. Viimein tuli aika antaa viimeisen kerran siltä päivältä pidempää ohjaa. Emma kevensi ja Moksu ravasi. Se hivutti vanhasta tottumuksesta itselleen vielä vähän lisää ohjaa ja hölkkäsi rentona pää alhaalla. Emma rapsutti sisäkädellään Moksun säkää. - Hieno poika! Taskuun jäi paljon uusia vinkkejä ja niin monta muistettavaa asiaa, että aiheet tulisivat varmasti uniinkin. Emma lähti kotiin motivoituneena ja innostunein mielin - olisipa jo huominen, jotta pääsisi jatkamaan harjoittelua omatoimisesti! Pitäisi ehdottomasti ratsastaa Moksulla useammin ohjatusti, sillä nyt tekeminen on pitkän aikaa itsekseenkin paljon mielekkäämpää. Uusista ideoista on iloa moneksi kerraksi!  Heti seuraavana päivänä oli pakko käydä ovaalissa harjoittelemassa, kun opit olivat vielä tuoreessa muistissa. Töltti sujui paremmin kuin aikoihin! Palkaksi Moksu sai hurjastella lopuksi kierroksen täyttä laukkaa. |
|
|
|
Post by Emma Enqvist on Nov 3, 2022 17:52:55 GMT
3.11.2022 Syyskuulumisia
Syksy oli lähtenyt käyntiin suurella tarmokkuudella, joka kuitenkin meinasi alkaa kompastella omiin jalkoihinsa hyvin pian työkiireiden ja pimeiden iltojen lisääntyessä. Usein tuntui, että vuorokaudesta loppuivat tunnit kesken.
Onneksi oli ne sunnuntait, kun saattoi juoda aamukahvit rauhassa, könytä omaan tahtiin tallille, moikata vastaantulijoita ja kavuta luotettavan pörröpään selkään. Kun Emma ohjasi hevosensa maastoon, ei syksy ainoastaan näkynyt, vaan myös tuoksui ja tuntui iholla. Kostea kirpeys täytti kaikki aistit. Säiden viileneminen sai hevosiinkin puhtia. Moksu teputti urhoollisena tutuksi tulleita polkuja pitkin sinne, mihin Emma kulloinkin päätti suunnata. Niin löytyi vielä uusiakin reittejä.
Joskus näet tuli vain tarve lähteä rehelliselle käyntimaastolle kauas kaikesta ja kaikista. On niitä tavoitteellisia ratsastajia, joille maastoilu tarkoittaa samaa kuin lepopäivä tai palauttava liikunta. Tai sunnuntaihöntsäily. Emma sunnuntaihöntsäili melkein kaikkina viikonpäivinä silloin, kun arki pusersi itsensä mukaan jokaiseen hetkeen.
Kyllä me ollaan kentälläkin oltu, Emma vakuutteli itselleen. Ja kyllähän ratsukko oli tehnyt paljon maastakäsittelyäkin: Moksu oli oppinut peruuttamaan suoraan pelkästä sanallisesta vihjeestä puomien väliin muodostuvaan kapeaan kujaan porkkanapalojen toivossa. Se sai niitä hyvistä suorituksista välillä myös ratsastaessa.
Seuraavana tavoitteena oli opettaa Moksulle suunnat ja askellajit sanallisilla käskyillä, jotta painetta tarvitsisi käyttää ratsastaessa ja arjen toimissa mahdollisimman vähän. Laukka-vihjeen ruuna tunnistikin jo vaikka unissaan, ja se oli oppinut myös pysähtymään tilanteessa kuin tilanteessa seis-sanan kuullessaan. Sepä vasta olikin hyödyllinen taito! Vasemman ja oikean Moksu oli alkanut muistaa maastossa silloin, kun mentiin hiljaa ja oli aikaa miettiä seuraavaa peliliikettä.
Käyntiin-sanalla lähdettiin liikkeelle, mutta siihen palaaminen reippaammista askellajeista oli vielä työn alla. Ravin ja töltin erottaminen oli niin ikään seuraavana listalla. Emma ajatteli kunnianhimoisesti, että sanalliset käskyt varmaan auttaisivat entisestään myös laukan ja töltin erottamisessa, jossa Moksulla oli ollut aiemmin hankaluuksia. Ratsastaminen oli kyllä helpottunut tölttikurssin jälkeen, kun Emma oli keskittynyt istuntaansa.
Eräänä sateisena ja pimeänä syysiltana Emma oli kuivattelemassa villavilttiin käärittyä Moksua tallissa. Hän järjesteli hajamielisenä harjakassin sisältöä haluttomana lähtemään kotiin. Moksullakaan ei ollut kiire minnekään, sillä Emma oli kantanut sen eteen pienen sylillisen heinää.
Kuullessaan käytävää pitkin lähestyvät askeleet Emma nosti katseensa ja kohdisti sen vahingossa suoraan sinisiin silmiin – saman värisiin kuin hänen omansa. Vähän niin kuin olisi katsonut peiliin, mutta ei sitten kuitenkaan. ”H-hei”, hän takelteli, sillä olisi ollut tavattoman kiusallista vain tapittaa vierasta ihmistä hiljaisuuden vallitessa. ”Moi”, vastasi Emmaa ainakin päätä pidempi mies nyökäten pienesti.
Emma mietti, kuuluisiko hänen nousta ylös lattialta tai reagoida jollakin muulla tavalla talliin ilmestyneeseen muukalaiseen, mutta jostakin kumman syystä hän, aikuinen ihminen, päätyi kääntämään katseensa takaisin harjakassiinsa. Hän alkoi järjestää toimeliaasti sitä uudelleen, vaikkei suinkaan olisi tarvinnut. Mikä mua vaivaa? Ihan kuin olisin yhtäkkiä unohtanut, miten ihmisten kanssa toimitaan. Oon viettänyt varmaan liikaa aikaa metsässä… ”Ootko sä Moksun omistaja?” kysyi mies, joka oli jo ehtinyt kulkea Emman ohi, mutta olikin sitten kääntynyt vielä katsomaan taakseen. ”Joo”, Emma vastasi ja vilkaisi hevostaan ajatellen, että se oli ilmeisesti taas ehtinyt tehdä tuttavuutta jonkun uuden ihmisen kanssa omistajansa tietämättä. ”Mä oon Kasper. Aloitin just työt täällä”, mies esittäytyi. No se selittääkin, Emma ajatteli yrittäen arvailla mielessään, mitä miehen sanojen päälle liimatun asiakaspalveluäänen alle mahtoi kätkeytyä. Hän pakottautui ylös lattialta, ojensi pienen jääkylmän kätensä käteltäväksi ja lausui etunimensä, sillä niin kai ihmisillä on yleensä tapana tehdä. Eikö olekin? |
|
|
|
Post by Emma Enqvist on Nov 12, 2022 14:54:01 GMT
12.11.2022 Kylmää ja märkää Sade ropisi tuulilasiin. Keltaiseen Jumppapomppaan pukeutunut Nils nukkui kiepillä lava-auton takapenkillä, joka ei oikeastaan ollut edes varsinaisesti penkki, vaan jonkinlainen… taso. Olin tehnyt kivan pehmeän paikan siihen, ja koiraverkon ansiosta Nissen oli ihan turvallista matkustaa mun mukana kaikkialle. Vaikka mun katse oli tiessä, olin uppoutunut mietteisiini.
Vitsit, että kaipasin merta. Tai siis siinähän se oli melkein mun takapihalla, mutta ei kai kukaan marraskuussa ui meressä. Vai pitäisikö mun aloittaa avantouinti? huomasin puntaroivani niin kuin arki ei olisi ollut aivan riittävän kiireistä ilman uusia harrastuksiakin.
Parkkeerasin tallin pihaan, ja Nils riensi edeltä sisälle. Olin pari askelta sitä jäljessä, ja näin tumman karvaperäsimen katoavan yhteen karsinoista. Ajattelin sen olevan matkalla rehun jäämiä rohmuamaan, mutta siellä se esittelikin tervehdysrituaaliaan Ankille, joka oli ollut siivoamassa karsinaa. Koko koira hytkyi onnesta. Se teki sitä yleensä vain tavatessaan perheenjäseniä tai hyvin tuttuja ihmisiä, niin että Anki oli ilmeisesti sen uusi bestis tai jotain.
”Moi!", sanoin Ankille. "Nisse, ei saa hyppiä", jatkoin sitten koiralle vähän nolona. ”No moi. Ei haittaa mitään”, Anki sanoi ja kumartui silittämään Nilsiä juuri samalla hetkellä, kun koira oli hyppäämässä tämän kasvoja kohti. Törmäyshän siitä tuli. Talikko putosi yllättyneen Ankin kädestä. ”Voi ei! Anteeksi. Ei kai sattunut?”, kysyin ja yritin maanitella koiraa pois. ”Ei sattunut”, Anki väitti ja nauroi vain. Silti aika noloa. Houkuttelin koiran mukaani sanomalla ”mennään katsomaan”, sillä niin se aina lähti mun matkaan, vaikken olisi itsekään tiennyt, mitä oltiin menossa katsomaan. Se sitten lopulta viipotti edeltä ulos sateeseen kastelemaan uuden fleecenuttunsa.
Haettiin yhdessä Moksu sisälle - tai siis Nils jäi kyllä aitauksen ulkopuolelle. Muutama muukin pihattolainen yritti mukaan, mutta pyöräytin ruunan nopeasti ympäri ja suljin portin muiden turpien edestä. Kun palasin talliin, Anki oli vaihtamassa karsinaa talikoineen ja kärryineen.
”Meinaatteko mennä maastoon? Kohta pitäis sateen lakata. Siellä tarvii kyllä otsalampun vähintään”, hän jutteli mennessään. ”Voitais mennä kyllä. Jos se sade tosiaan lakkaa”, vastasin alkaessani harjata Moksua.
Mua vähän häiritsi mennä maastoon pilkkopimeällä yksin, kun en nähnyt otsalampun valaiseman alueen ulkopuolelle ollenkaan. Anki oli siihen suteenkin törmännyt silloin kerran näissä samoissa maastoissa… Aloin miettiä, kenet voisin pyytää mukaan maastoon. Ensimmäisenä tuli mieleen Tuutikki, mutta sitä ei näkynyt tallilla. Masi olisi varmasti käynyt meitä moikkaamassa, jos olisi ollut emäntineen paikalla. Ankilla näytti olevan hommat kesken tallissa, ja Ninnillä oli tunti alkamassa kentällä. Nuorempia tallilaisia en tuntenut kovin hyvin, ja uutta tallityöntekijää en sitäkään vähää. Eikä sillä tainnut olla hevostakaan. Havahduin mietteistäni seuraamaan, kun Nils yritti syödä käytävältä löytämäänsä heinänkortta. Se katsoi tarkasti mallia Moksulta, joka hamuili karsinan alusten joukosta ruuantähteitä ihan niin kuin se ei olisi viettänyt jo suurinta osaa päivästään ruokaillen pihatossa.
Telkesin Nilsin satulahuoneeseen, sillä en halunnut hukata mustaa koiraa pimeään metsään. Päädyin nimittäin lähtemään talutuslenkille kahden Moksun kanssa haaveillen isosta yhteismaastosta, jossa voitaisiin samalla kysellä seuraa talven pimeiden iltojen retkille. Naapurin maneesille olisi nimittäin turha mennä ruuhkaisina arki-iltoina, ja silloin kun siellä oli viikonloppuisin vapaata, olisi riittävän valoisaa mennä yksinkin maastoon. Luonnollisesti meidän omallakin kentällä oli tunteja monesti arki-iltaisin.
Moksu töpötti reippain askelin mun vierellä hiekkatiellä, eikä sitä pelottanut ollenkaan. Pysyteltiin helpoilla reiteillä ja juostiinkin muutama pätkä rinnakkain. Pimeys sai mut kaipaamaan talvea ja lunta, joka valaisisi metsän. Se varmaan auttaisi paljon, kun näkisi ympärilleen paremmin. Kuusen oksa tökkäsi mua poskeen muistuttaen, että voisin viedä havuja hevosille. Pitäisi ottaa seuraavalla kerralla Leuku mukaan.
Vaikka päivä ei ollut vuodenaikaan nähden kylmä, mun sormia alkoi pian paleltaa kastuneissa hanskoissa. Mietin, mahtoiko avantouimareilla olla koskaan kylmä. Miten niillä voisi olla vaatteet päällä vilu, jos ne uskalsivat uida pakkasella?
Ja siitä se ajatus sitten lähti. Kun olin hoitanut Moksun yöpuulle, huristelin kodin kautta rantaan. Okei, ei ollut jäätä eikä pakkasta, mutta ihan riittävän kylmää silti siihen, että mulle olisi saavutus uskaltautua veteen. Nils kävi kastamassa etutassunsa rantavedessä ja peruutti sitten kiireesti pois. Ei ollut portugalilaisten vesikoirien uimakausi ollenkaan. Se jäi huolestuneena katsomaan, kun pulahdin pipo päässä hyiseen veteen. Se oli lamaannuttavan kylmää, mutta olin jo etukäteen päättänyt vain nopeasti kastautua; ainakaan en sukeltaisi.
Meri oli säkkipimeä. Katsoessani vedenpintaa pitkin kauas ulapalle en erottanut taivaanrantaa oikeastaan lainkaan. Kohotin katseeni ylös taivaalle, ja kohtasin miljoonien tähtien muodostaman linnunradan. Kaukaiset katuvalot eivät yltäneet rikkomaan näkyä – missään ei ollut niin pimeää kuin merellä marraskuussa. Se näky saisi mut palaamaan vielä monta kertaa uudestaan jääkylmään veteen. |
|
