1. PAREMPI TAPA NOLLATA PÄÄ KUIN YKSIKÄÄN SHOTTI | 22.12.2022 "Jep. Mä hankin hoitohevosen."
Linjoilla oli hiljasta pitkään, siis ihan tosi pitkään. Olin jo varma että puhelu oli katkennut tai mun serkku oli vähintäänkin hylännyt mut yksin murheideni kanssa, kun yllättynyt ja onnentäyteinen kirkaisu katkaisi mun levottomat ajatukset.
"Mitä? Eikä, ihanaa! Kerro kaikki, millanen se on? Tuntuuks susta vihdoin et sä oot päässy Nopasta yli? Onkse talli kaukana? Vai ootko sä vielä kerenny käymään siellä?" Merida pommitti mua kysymyksillä siihen tahtiin, että hyvä kun kerkesi rekisteröimään edes puolet niistä. Pieni tuskastunut puuskahdus karkasi mun huulilta, vaikka todellisuudessa jatkuva hymy koitti pyrkiä mun kasvoille; olin vähintäänkin aivan yhtä innoissani kun mun serkkuni.
"En oo käyny siellä vielä. Tavallaan. Istun ku mikäki luuseri tässä parkkipaikal mun autossa, jotenki jännittää mennä tonne", vastasin olankohautuksen kera, jopa itse hämmentynyt sanoistani. En ikinä ollut jännittäjä-tyyppiä, mut nyt idea tulevasta sai pienen kihelmöivän tunteen vatsan pohjaan. Ehkä en vaan jotenkin tahtonut mokata tätä. Tai tajuta, ettei musta sittenkään ollut palaamaan takas hevostelun pariin.
"Ja se on viis vuotias tamma, Fjöður. Oon nähny kuvia ja se on niin sulonen, mä en ehkä kestä. Tavallaan muistuttaa mua Nopasta, hyvällä tavalla. Eli joo, kyl mä uskon et oon päässy yli siitä. Tai jos en, musta tuntuu et tää tulee auttamaan mut yli siitä", lisäsin, samalla kun mun ajatukset karkasi pilkukkaaseen poniin jonka ennen omistin. Olin jo varma, että omistaisin sen vanhuuteen saakka ja me kilpailtas maailmanmestaruus-tasolla ruusukkeita napsien. Asiat ei kuitenkaan mennyt kuin saduissa ja tässä mä olin, vuoden tauon jälkeen astumassa uuden tallin kuvioihin. Ehkä noi sanat Meridalle olivat vaan hyvä yrityis manifestoida, mutta mä todella uskoin, että alku Löfgårdissa oli se mitä mä tarvitsin just nyt, kaikista noista oudoista ja uusista tunteista huolimatta.
Ja hitto. Kaikki se aikasempi epävarmuus katos sekunneissa, kun mun katse osui siihen pörröiseen, korvat hörössä eteenpäin tuijottavaan ponin. Tunnistin Fjöðurin välittömästi - eihän siitä voinut erehtyä, tosin uskaltaisin väittää, että se oli vielä nätimpi kuin kuvissa. Automaattinen hymy pääsi vihdoin karkaamaan mun huulille, kun nojasin pihaton aitaa vasten ja ihailin kauempana tönöttävää ponitammaa. Se ja kumppanit olivat selkeesti huomanneet mut, mutta mun olemus ei ollut tarpeeksi kiinnostava motivoidakseen talsimaan lähemmäs. Eikä mua oikeestaan haitannut, siinä oli jotain nostalgisen ihanaa tarkastella laumallista poneja, samalla kuin kevyet lumihiutaleet laskeutuivat taivaalta ja muistuttelivat lähenevästä joulusta.
"Fjöður", mun oli kuitenkin pakko testata, huomatakseni kuinka ennestään höröllään olevat korvat kääntyivät vielä enemmän ja lopulta johtivat siihen, että poni kipitti lumisen pihaton poikki mua kohti. Olin kuin pikku lapsi jouluaattona, ojensin käden tutkittavaksi ja tervehdin tammaa haltioituneena.
"No hei", tervehdin hiljaisella äänellä ja kurottauduin silittämään Fjöðurin silkkistä turpaa, "Sori, mulla ei oo sulle nyt mitään herkkuja. Mut jos me tullaan toimeen hyvin, lupaan että saat niitä paljon tulevaisuudessa."
Tavasta jolla tamma pehmeästi hapuili mun lapasta mä tein omat tulkintani ja päättelin, että me oltiin asiasta samaa mieltä. Ainakin mä olin hyvin ihastunut, enkä malttanut oottaa päästä touhuamaan enemmän Fjöðurin kanssa. En voinutkaan vastustaa kiusausta livahtaa aidan ali pihaton puolelle, nyt vieretysten tamman kanssa ja sen vaaleaa karvaa paijaten. EpäilemättäFjöður nautti, kääntyen hamuamaan mun takin hihaa laiskasti.
"Mä toivon etten puhu liian aikasin. Mut musta tuntuu että sä voisit olla tän vuoden paras joululahja", mumisin pienen hymyn kera, samalla tajuten kuinka paljon mä oikeastaan olin kaivannut hevosten seuraan. Jo muutama minuutti tässä seurassa tuntu paremmalta tavalta nollata pää kuin yhdetkään opiskelijabileet tai niissä tarjoiltavat shotit.
Niin raastavalta kuin olikin tuntunut jättää Fjöður pihattoon ja suunnata itse tallin puolelle (aivan kuin tammaa olisi oikeasti kiinnostanut, tää oli lähinnä yksipuolinen tunne), mä halusin tutustua rakennukseen. Talli vaikutti simppeliltä ja juuri sopivan kokoiselta, oikeastaan tosi kodikkaalta. Mielessäni aloin jo maalailemaan ideoita musta ja Fjöðurista käytävällä pusuttelemassa ja nauttimassa toistemme seurasta, kun aukeava ulko-ovi muistutti palaamaan nykyhetkeen.
"Moikka, etitkö jotain?" blondi nainen kysyi heti ensitöikseen, saaden mut miettimään, näytinkö mä todella niin ulapalla olevalta. Hemmetti. Annoin kuitenkin vastaukseks vaan pienen hymyn ja pään pudistuksen, "Ei kun kattelen vaan, alotin tänään Fjöðurin hoitajana. Oon ekaa kertaa täällä."
"Anki ei siis ollu väärässä kun aatteli sen saavan nopeesti hoitajan. Tervetuloa porukkaan, oon Ninni ja opettajana täällä. Tuu vaa nykäsee hihasta jos on asiaa, kaikille muillekin täällä voi tehdä saman. En usko et ne puree", nainen hymähti ennen kuin nappasi jonkun riimunarun karsinan edustalta ja kiiruhti takaisin ulos samaisesta ovesta. Nyökkäsin lyhyesti vaikkei toinen enää sitä nähnytkään, käyttäen vielä muutaman minuutin katseluun kunnes mun mieli haikaili jo takas pihatolle. Halusin ottaa tamman kanssa rauhassa ja tutustua paremmin, toisiansanoen rento harjaushetki tallissa voisi olla kiva tapa aloittaa meidän matka. Näillä suunnitelmilla suunnistin takaisin ulos pihattoa kohti, tosin kesken matkan havahduin mun puhelimen värinään ja kaivoin sen taskusta ulos tarkistaakseni ilmoitukset. Kohtasin jäätävän määrän panikoivia viestejä opiskelijakaveriltani Iidalta, joka valitti projektitehtävästä, jonka viimeinen palautuspäivä oli tänään puolenyön aikaan. Kohautin olkiani ja vastasin lyhyesti, kuinka mä olin muistaakseni jo palauttanut kaikki tehtävät. Sain kuitenkin nopeasti napakan vastauksen takaisin, jossa kyseenalaistettiin ettenkö muista kuinka "me idiootit lähdettiin mieluummin sinä iltapäivänä Helsinkiin vetämään perseet". Se oli varmaan joku aivan turha pikkujoulu tai jotain, mut olihan sinne mentävä. Voihan vittu.
Joka tapauksessa lupasin Iidalle palaavani kotiin ruudun äärelle niin pian kuin mahdollista, niin voisimme viimeistellä tehtävän yhdessä. Sitä ennen mun oli kuitenkin vielä pakko hipsiä pihaton nurkille, jo liiankin tuttavallisesti aidan ali taikuroiden. Onnekseni Fjöður oli pysynyt lähettyvillä ja oli heti valmiina paijattavaksi - mun mielikuvissahan se oli jäänyt seisomaan tohon ihan vaan mua oottaen. Upotin sormet pehmeään karvaan ja annoin juosta kaulaa pitkin, lopulta taputtaen tammaa muutamia kertoja.
"Tää nyt oli vähän lyhyempi reissu kun oletin, mutta musta tuntuu et joudut kestämään mua vielä pitkän aikaa. Mut meistä tulee hyviä kavereita, eiks vaan? Sä oot söpö ja mä oon söpö, ei siitä voi seurata mitään muuta kuin hyvää", virnistin kevyesti ja nojauduin antamaan pikaisen halin seurallisen oloiselle ponille. Alun jännitys oli kokonaan poissa, tilalla oli luottavainen olo. Täällä mun kuuluikin olla, takaisin vanhan harrastuksen parissa. Ootin innolla myös muiden tallilaisten tapaamista, mutta se jäisi varmaan tehtäväksi joulun jälkeen. Eikä siinä, olin aika varma ettei Iida pyytänyt mua ainoastaan auttamaan kouluprojektin kanssa - ennen pitkään tän pehmoisen karvapeitteen sijasta loman aikana mun käteen eksyisi jotain huomattavasti kovempaa ja piristävämpää. Kaksimielisille korjattakoon, että nyt puhutaan lasillisesta kylmää alkoholia. Tsk.
