|
Post by Kasper Kurki on Dec 21, 2022 14:58:34 GMT
Maastoretki oli sujunut hyvin ja kun viimein olin päässyt riisumaan Náttisin kirkuvan punaisesta satulahuovasta ja huonosti kiinnitetyistä kulkusista harjassa, rapsuttelin sen lempeää päätä hiljaisena nojaten karsinan seinään. Se oli ollut varsin reipas ja luotettava maastoratsu pääosin rennosti sujuneelle pikkujouluretkelle, ja loppujen lopuksi olin tosi tyytyväinen, että Anki oli ´pakottanut´ minut lähtemään mukaan. Ikävä ratsastuksen pariin olikin ollut ilmeisesti aika kova. Herkän hetken keskeytti karsinan seinän toiselle puolelle parkkeerannut Kirsikka, joka kalisutti karsinan kaltereita kaviokoukulla. "Ollaan viemässä muita ulos, tarviitko tätä?" hän kysyi ja hymyilin vastaten myöntävästi. Pinkkitukkainen luopui kaviokoukusta kalterin välistä ja putsasin vielä viimeisetkin lumet tamman jaloista.
Hevoset vietyämme päästin kiireisimmät edeltäni satulahuoneeseen hakemaan glögiä ja suunnistin itse korjaamaan käytävälle maastoretken jäljiltä jääneet joulukoristeet takaisin pahvilaatikkoon. "Heti töissä?" taakseni ilmestynyt Emma naurahti ja hymähdin hänelle. "Eihän ne koskaan lopu", totesin hänelle ja työnsin lattialta löytyneen tonttulakin hänen päähänsä. Lakkiin oli tarttunut olkia ja naisen ilme ei ollut enää aivan niin tyytyväinen kuin saapuessaan paikalle. "Älä näytä niin tuimalta, se pukee sua. Oikeesti", hipaisin hymyillen hänen kasvojaan ja lähdin viemään käsissäni olevia tavaroita pahvilaatikkoon. Satulahuone oli nyt tyhjentynyt sen verran, että kehtasin itsekin hakea glögiä lämmikkeeksi. Ennen satulahuoneeseen menoa katseemme kohtasivat Ankin vieressä seisovan Hennin kanssa ja soin hänellekin vielä hymyn. Ankin ilme oli pahaenteinen - mistä lie kyse.
"Käyn nopeasti autolla", ilmoitin poistuessani tallin ovesta ja rientäessä kohti parkkipaikkaa. Olin ajatellut, että olisin selvinnyt ilman tupakkaa ruokaan asti, mutta päätin käyttää ajan hyödyksi nyt. Auton valot välähtivät kun avasin ovet ja kaivoin etupenkiltä askin esiin. Kovin salaista toimintani ei enää ollut, mutta ainakaan tähän mennessä Anki ei ollut sanonut asiasta minulle mitään. Enpähän ainakaan tupakoinut suoraan tallin ovien vieressä. Sytytin savukkeen ja kävelin auton taakse napaten samalla puhelimen käteen. Kello alkoi lähentelemään jo puolta viittä, mikä tarkoitti sitä, että aivan pian pääsisimme istuutuumaan ruokapöydän ääreen. Juuri kun olin sukeltamassa sosiaalisen median syövereihin huomasin jonkun kävelleen viereeni.
|
|
|
Post by Emma Enqvist on Dec 21, 2022 18:25:37 GMT
"Badass", totesin Kasperille ja nyökkäsin tämän kädessä olevaa tupakkaa kohti. "Pitää olla", se virnisti häpeilemättä. "Sä seurasit mua", se sitten totesi enemmän kuin kysyi. "In your dreams", naurahdin ja avasin lava-autoni oven. "Tulin vaan päästämään tän pedon irti."
Nisse hyppäsi alas autosta ja pyrähteli pyörremyrskyn lailla häntä pyörien haistelemassa pihamaata. Se kävi nuuskaisemassa nopeasti Kasperin kengänkärkeä, mutta siirtyi sitten kauemmas tupakansavusta. Viisas koira.
"Meinaaksä heti kannella musta?" Kasper kysyi, mutta tapa, jolla se puhalsi leppoisan savurenkaan pimenevää taivasta kohti kieli siitä, ettei se ollut lainkaan huolissaan. Olin miettivinäni hetken pää kallellani. "Emmä. Musta on hauskempaa niin, että sä jäät mulle palveluksen velkaa", vastasin lopulta ja lähdin koirineni kohti tallia.
Nissekin sai luonnollisesti tonttulakin päähänsä. Ei se sillä kauaa pysynyt, mutta sen mielestä olikin mukavampaa kanniskella päähinettä suussa ympäriinsä. Se hytkyi onnesta saadessaan kehuja joka kerta, kun se kävi esittelemässä aarrettaan kullekin tallilaiselle vuorollaan. Lopulta se asettui nojaamaan Ankin jalkaa vasten kieli ulkona roikkuen, onnellisena saamistaan päärapsutuksista. Se katsoi Ankia niin rakastuneena kuin koira vain voi.
"Jaaha. Eiköhän me sitten siirrytä kohti ruokasalia", Anki julisti lopulta. Kaikki alkoivat pyyhkiä vimmatusti puruja ja lunta pois vaatteistaan. Eihän sitä kehdannut toisen kotiin mennä, jos piposta roikkui heinänpätkiä. "Mä tuun kohta perässä", huikkasin. Käytin Nilsin nopeasti pissalla vähän kauempana pihasta pois vievän tien varressa ennen kuin palautin sen lämpimään autoon omaan retkimakuupussiinsa. Annoin sille luun hansikaslokerosta, ja se jäi onneksi tyytyväisenä omalle paikalleen juuri niin kuin olin toivonutkin.
Taivaalle oli syttynyt jo muutama tähti ja metsäreuna alkoi kadota näkyvistä pimeän laskeutuessa tiluksien ylle. Kopistelin kenkäni rappusilla huolellisesti, ennen kuin astuin sisään lämpimään taloon.
|
|
|
Post by Henni Lahti on Dec 21, 2022 19:39:52 GMT
Havahdun Ankin heiluttelevan kämmentään naamani edessä. Olin jumiutunut tuijottamaan ikkunasta ulkona hiljaa satavaa lumisadetta. En ajatellut oikeastaan mitään, katselin vain ja kuuntelin puolella korvalla muiden juttuja. Jollain tavalla mulla on todella rauhallinen olo.
Pian mä saan muiden keskustelusta kiinni ja hyppään siihen mukaan. Rupattelun lomassa syön tomusokerilla kuorrutettua joulutorttua ja mietin, että Kallelle olisi vietävä myös jotain pöydän antimista. Ansaitsisi sekin pikkujoulut.
|
|
|
Post by Kasper Kurki on Dec 23, 2022 10:03:20 GMT
Kellon lyödessä puoli viisi oli miltei koko tonttuporukka astellut sisään Ankin keltaiseen puutaloon, jonka ikkunanpieliä koristi lämpimät jouluvalot ja kyntteliköt, ja jossa tuoksui lapsuuden mieleen tuova jouluruoka. Herttaiselta tuntuva Kirsi oli työn touhussa vieläkin, vaikka Ankin katseesta näki, että nyt olisi jo aika rentoutua ja jättää ruoan kanssa häseltäminen sivuun. Hymy nousi huulilleni tilanteen muistuttaessa valtavasti omia kokemuksiani siitä, kuinka oma äitini oli joulun alla touhottamassa joka asian suhteen niinkin kovin, ettei tuntunut saavan hetkeksikään aikaa lepäämistä varten. Lahjat oli paketoitu koko muun perheen nukkuessa ja talo raivosiivottu joka joulu (tai siis koko sitä edeltä viikko.. tai siis kuukausi) lattiasta kattoon. Sellaisia ne äidit tuppasi joulun aikaan olemaan..
"Takit ja kengät voi jättää siihen, vessa löytyy tuolta ja istuutuukaa toki ihmeessä tohon pöydän ääreen", Anki viittelöi hymy korvissa asti ja porukka potki kenkiään innokkaasti pois jaloistaan. Työnsin kädessäni olleet rukkaset ja päähän eksyneen pipon takkini hihaan ja tungin sen sitten henkareineen kaikkineen muiden takkien sekaan. Käsien pesun kautta siirryimme ruokapöytään ja vilkaisin nopeasti puhelintani. Näytöllä välkkyi kolme uutta viestiä, joiden suurin sanoma oli "joko lähetään ryypylle". Vastaamatta yhteenkään viestiin napsautin puhelimen äänettömälle ja työnsin sen takaisin taskuun.
"Näyttää ihan todella hyvältä", joku pöydässä kehaisi ja siihen pystyimme varmasti kaikki yhtymään. Pöytä suorastaan notkui kaikkien niiden herkkujen alla. "Kiitos kiitos, mutta ottakaahan nyt, teillä on pakko olla jo ihan valtava nälkä", Kirsi hoputti ja kantoi vielä viimeisiä ottimia pöytään. Ennen kuin kukaan ennätti tekemään mitään, nainen jatkoi luettelemalla juomavaihtoehdot ja varmisteli vielä, että kaikki ruokavaliot ja -allergiat oli otettu huomioon. Montaa kertaa meitä ei kuitenkaan tarvinnut hoputtaa, sillä kieltämättä nälkä kurni jo vatsanpohjassa ja miltei saman aikaisesti aloimme keräämään lautasillemme pöydän lemppareita.
|
|
|
Post by Emma Enqvist on Dec 23, 2022 13:20:55 GMT
Oli niin nälkä, että oli melkein vaikea malttaa seurata ruokapöytäkeskustelua. Olin istunut viimeiselle vapaalle paikalle Viljan viereen tultuani ulkoa ja pestyäni kädet, ja arvelin mielessäni, että hyvän ulkoilun ja ruuan jälkeen hyytyisin ihan varmana, ellen saisi jollakin keinolla pidettyä itseäni terävänä kahveihin asti. Yritin keskittyä haarukalliseen kerrallaan ja pysähtyä säännöllisesti kuuntelemaan keskustelua sekä naurahtelemaan oikeissa kohdissa. Kasper ilmeisesti huomasi, että olin vähän pihalla, kun se katsoi mua kulmiensa alta sillä tavalla ilkikurisesti. Yritin ryhdistäytyä.
Vilja tökkäsi mua kyynärpäällä. ”Emma? Nukuksä?” ”Häh?” ”Sanoin varmaan sata kertaa, että annatko sen suolan siitä”, se sanoi huvittuneena. ”Ai. Anteeksi”, mumisin ja siirsin pöydän päädystä suolan Viljalle. En sentään ollut nukkunut – oli vain niin rauhallista ja lämmintä, että väkisinkin tuli levollinen olo.
Vilja jatkoi iloista höpöttelyään hetken aikaa, kunnes siirryttiin vielä yksissä tuumin manaamaan sitä hiihtäjää. Sitten joku taas sanoi, että kylläpä on hyvää ruokaa, johon Kirsi tarttui heti sanomalla, että ottakaa nyt hyvät ihmiset lisää. Vaikka koko porukka oli kauhonut ruokaa lautasilleen minkä ehti, eivät padat ja laatikot tuntuneet huvenneen juuri lainkaan. Mistä tällaisia pohjattomia astioita oikein sai?
Mulla oli kuitenkin jo illan taktiikka valmiina: piti jättää tilaa jälkiruualle, sillä kyllähän se oli kuitenkin kaikista ruuista tärkein juhlasta riippumatta.
|
|
|
Post by Vilja Riipinen on Dec 24, 2022 17:21:32 GMT
Joulupöydässä istuminen tuntui hankalalta. Vilja tunsi ikään kuin olevansa väärässä paikassa, eikä tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Muiden oleminen näytti niin luontevalta! Fake it till you make it, hän hoki itselleen tasapainotellessaan porkkalasta tehdyllä tahnalla kuormattua saaristolaisleipää suuhunsa. Hän oli varmuuden vuoksi tuonut pienen purkillisen mukanaan, sillä vegaaniruoka ei ollut joka paikassa itsestäänselvä vaihtoehto. Onneksi Ankin äiti oli ottanut sen hyvillään vastaan ja varmaankin piti sitä vain kohteliaana lahjana.
Maastoretki oli sujunut hyvin ja rauhallisesti lukuun ottamatta jotain helvetin hiihtäjää, joka ei ollut erottanut umpihankea ladusta. Ankin esimerkistä rohkaistuneena Vilja oli itsekin uskaltautunut kertomaan tälle muutamia totuuksia ja myöhemmin tallissa hän oli huomannut hiihtäjän toteuttaneen uhkauksensa ja todellakin avautuneen somessa sekoilustaan. Mikä pässi! Puskassa oli ollut helppo huudella, mutta nyt, kun ruokapöydässä olisi pitänyt löytää sanottavaa yhtä helposti kuin kaikki muut, hän ei enää keksinytkään oikein mitään sopivaa. Tuntui paremmalta pitäytyä kuuntelulinjalla.
Kotoisa tunnelma kuitenkin helpotti jännitystä. Tupa oli koristeltu kauniiksi ja monia kynttilöitä sytytetty. Kissa oli hypännyt hänen syliinsä ja sitä silittäessään Vilja ajatteli tulleensa kohdelluksi tasavertaisena muiden kanssa, eikä pelkästään nuorempana ja tyhmempänä, joka oli otettu mukaan vain koska oli pakko. Jotkut olivat kai ihan oikeasti pitäneet hänen rähjäämistään hiihtäjälle hauskana juttuna - ja se oli oikeastaan aika hienoa. Silti, kun alettiin puhua saunan ja paljun lämmittämisestä, hän tiesi kotiinlähtöajan koittavan.
|
|
|
Post by Anki Frykberg on Dec 28, 2022 15:43:29 GMT
Pikkujoulutunnelmissa maastoretken jälkeen. Perla, Kalle, Prettur, Moksu, Hneta ja Náttis ♥
|
|