|
|
Post by Kasper Kurki on Nov 6, 2022 11:57:53 GMT
26-vuotiaan miehenalun elämää tallin ulkopuolella
|
|
|
|
Post by Kasper Kurki on Nov 6, 2022 13:05:27 GMT
Sunnuntai 30.10. klo 10:43
Puhelin värisi yöpöydällä vimmakkaasti ja jostain unen rajamailta sain liikutettua kättäni sen verran, että etsin sen käteeni ja vastasin.
"Hei, Ann-Kristin täällä Löfgårdista. Soittelit alkuviikosta siitä tallityöntekijän pestistä..", virkeä naisääni puhelimen toisessa päässä jatkoi lausetta, mutta keskittymiseni herpaantui samantien ja hieraisin toisella kädellä kasvojani. Mitä ihmettä kello oikein oli? "Haloo, onko siellä ketään?", ääni puhelimessa vakavoitui ja hätkähdin. "Joo sori, Kasper täällä. Kyllä soitin."
"Hyvä, että tavoitin sinut. Meillä olisi tosiaan tarjota sulle töitä..", puhe jatkui taas, mutta eilisyöstä johtuva pään jomotus koveni ohimoilla ja pakotti minut nousemaan täyttääkseni yöpöydällä olevan tyhjän vesilasin. Hoiperrellessani keittiöön tiskialtaalle huomasin, etten kuunnellut lainkaan naista puhelimen päässä. "Anteeks, tää puhelu vähän pätkii. Mitä sanoitkaan?" tarrauduin valkoiseen valheeseen, sekä keittiön työtasoon. Baarit olivat olleet viime yönä tunnin pidempään auki ja se tuntui.
"Niin, että pystyttäisiin tarjoamaan sulle töitä useammalle päivälle viikossa. Erityisesti arkipäivien aamu- ja miksei iltatallitkin olisi sellaisia, joihin tarvittaisiin apukäsiä", Anki kertasi puhelimessa ja puristin silmäni kiinni muutamaksi sekunniksi. "Loistava juttu, mulle kelpaa ihan kaikki", sanani tuntuivat kurkussa karheilta ja nostin vesilasin huulilleni, painaen puhelimen korvan ja olkapään väliin. Puhelimelta vapautunut käteni etsi nyt kaapeista särkylääkettä.
"Ja sullahan oli ratsastustaustaa myös, eikö siitä ollut puhetta", tallinomistaja tiedusteli napakasti heti perään ja huuliltani karkasi huokaus. Olihan mulla, useammaltakin vuodelta. Äiti oli istuttanut mut hevosen selkään suunnilleen heti kun osasin istua ja faija oli raahannut koulukisoihin ulkomaille asti. Ensimmäinen kisaponi oli ostettu heti, kun ne oli uskonut mun pysyvän satulassa omatoimisesti ja sain ratsastaa kyllästymiseen asti eri valmentajien opeissa. Kun kentällä pyöriminen alkoi tuntumaan tympeältä, äiti oli keksinyt, että mähän voisin käydä lähellä olevalla vaellustallilla maastoilemassa - koska joka tapauksessa kaikki aika oli vietettävä hevosten selässä. Vaellustalli oli ollut täynnä islanninhevosia ja niiden kanssa oli ollut hauskaa. Kukaan ei nipottanut korvanappiin siitä, kuinka mun varpaan kärjet osotti sentin verran väärään suuntaan, vaan sain laukata huolettomasti keskellä metsää tuhdin talvikarvan kasvattaneella voikolla Nalle-ponilla. Kun mulle kertyi enemmän ikää ja pituutta, oli poneilla kisaamisen aika jäämässä jälkeensä, vaellustalli oli suljettu, islanninhevoset myyty ja mä päätin, että siinä samassa sai loppua myös mun ratsastusura.
"Joo on mulla, mutta on siitä vierähtänyt jo hetki kun mä olen viimeks selässä käynyt", myönsin ja jatkoin kaappien penkomista.
"No mut kyllähän se sieltä muistuu sitten! Meillä on muutama hevonen, jotka saattais aika ajoin kaivata myös liikutusapua. Pääsisitkö sä käymään jo tänään täällä meillä, voitaisiin keskustella sun työtehtävistä ja esittelisin tallia paremmin", Anki sanoi ja tuntui kuin hän olisi nähnyt pahoinvointini ja tarkoituksella kiusannut minua vaatien näkemistä jo tänään. "Joo, eiköhän se onnistu. Mulla on", nielaisin välissä löytämäni särkylääkkeen, "yks tapaaminen tässä aamupäivästä. Käviskö jos tuun vaikka kolmen aikoihin?" sain keksittyä jonkin kaukaiselta kuulostavan kellonajan. Eikö jokainen nuori ollut viettämässä Halloweenia viimeyönä, jotain armoa kiitos?
"Hei se käy oikein hyvin, nähdään silloin. Kävele sieltä parkkipaikalta sitten vaan suoraan talliin!", iloinen ääni puhelimessa hihkaisi ja hetken päästä puhelu oli taputeltu kokonaan. Mä rojahdin takaisin sänkyyn ja suljin silmät. En halunnut herätä vielä.
|
|
|
|
Post by Kasper Kurki on Jan 19, 2023 21:55:10 GMT
Tänään heräsin siihen, että selkääni vasten painoi kipeästi jonkun jalka. En tietenkään tiennyt kenen jalka, tai kenen sohva tai viltti oli, tai edes kuka muu sen alla makasi.. Eikä tilannetta helpottanut myöskään karhea matto, jota vasten käteni osuivat, kun selässäni ollut jalka nytkähti ja työnsi minua pois tieltään.
”Nyt se jalka helv..”, ärähdin silmät vieläkin ummessa. Päätä kivisti ja joka paikkaan sattui muutenkin. Kun vihdoin sain silmäni auki tunnistin asunnon. Noin metrin verran edessäni patjalla makasi Thomas, jonka kanssa olin illanviettoon alun alkaen lähtenyt. Hänen kainalossaan tuhisi sinitukkainen Jonna ja kanssani sohvalla rötkötti Elena. Asunto ei toki ollut kenenkään heistä, vaan Siljan, jonka vierestä olisin oikeastaan toivonut herääväni. Totuus oli kuitenkin toinen.
Päänsärky jatkui yltymistään, joten pakotin itseni sohvalta (josta olin toki jo melkein valunut muutenkin pois) ylös ja lähdin vessan kautta särkylääkkeen metsästykseen keittiöön. Siljan kämppä oli onneksi tuttu, eikä tähän metsästysreissuun kulunut kovinkaan paljon aikaa. Valutettuani lasiin kylmää vettä, nojauduin keittiön tasoon selkä tiskiallasta kohti ja kulautin lääkkeet kurkusta alas.
”Ooksä treenannu”, Siljan ääni oli kuin kuiskaus ja avasin silmäni. Avattu kauluspaita paljasti osan ylävartalostani ja oli selkeästi herättänyt naisen kiinnostuksen. Meillä oli muutama vuosi takaperin ollut Siljan kanssa kiihkeä, mutta kovin riitaisa suhde, jonka loppuminen oli tuntunut hetken aikaa maailmanlopulta. Vanha suola janotti toisinaan meitä kumpaakin, vaikka toisten mielestä tilanne näytti enemmän siltä, että itse yritin selkeästi enemmän kuin Silja. Hän kuulemma vain ”leikitteli ja piti minua varalla”..
”En oikeestaan, tehny töitä vaan”, vastasin hänelle hiljaisesti.
”Oliks hyvä sohva?” nainen jatkoi kyselyään, samalla kääntäen selkänsä minulle. Hänen kätensä kurkotteli kaapista kahvimukia ja ylöspäin nouseva t-paita paljasti naisen parhaita puolia.
”Ei”, huokaisin katsellessani punahiuksista.
”Ainakin sulla oli seuraa.” Katse, jonka Silja minuun loi, oli ilkikurinen.
”Eikö sulla muka ollut”, astuin ansaan ja siirryin naisen taakse, kurottaen hänen kätensä ohi hyllylle, jossa kahvimuki oleili. Ihan kuin hän ei olisi itse muka ylettänyt mukiin..
”Ei ollut, ei”, hän hymähti ja kääntyi ympäri, painaen reitensä sisäreittäni vasten.
”Sä et taida muistaa illasta paljoo?”, Silja jatkoi ennen kuin kerkesin kaivamaan itselleni enempää kuoppaa.
”En oikeastaan”, käteni siirtyi vaivihkaa naisen kyljelle ja vedin häntä paremmin itseäni vasten.
”Ehkä sun pitäis vähän muistella”, Silja tuhahti ja irtautui otteestani. Seisahduin samaan paikkaan kädet samassa asennossa, kuin ne olivat olleet naisen ollessa niiden välissä.
”Mitä nyt?” käännyin hänen suuntaansa ja tuijotin hiljaiseksi muuttunutta naista, jonka käteen laskemani kahvimuki siirtyi pöydälle. Hetken päästä kahvinkeitin napsahti päälle ja punahiuksinen kääntyi takaisin minuun päin.
”Ei sillä niin väliä. Onks sulla jotain menoa tänään”, naisen katseessa oli yhäkin jonkinlaista ilkikurisuutta, mutta en oikeastaan ikinä ollut osannut lukea sitä oikein. Tälläkin hetkellä vastanpohjaani kutitteli ne niin sanotut perhoset, sillä pelkästään se, että edessäni oleva olento katsoi hetken aikaa suoraan silmiini, sai minut syttymään.
”Ei.. Tai on, mut ei mitään tärkeetä”, rapsutin päätäni ja otin uuden kulauksen tiskialtaan lähelle jääneestä vesilasista. Täytyisi varmaankin perua illalle sovittu maastoreissu..
”Hyvä, voisit heittää mut keskustaan päin”, Silja loi minulle hymyn ja alkoi etsiä kämpästä puhelintaan.
”Mitä siellä?” koitin kysellä, mutta puhelimen etsiminen tuntui olevan nyt tärkeämpää, kun minulle vastailu.
”Yks Roni”. Ja niin maailma seisahtui hetkeksi uudestaan.
|
|
