Ragnan mystinen vihkonen

Mystinen matka ja kaksi tylsää liian aikuista
perjantai 1. huhtikuuta

Isä lähti taas työmatkalle viikonlopuksi. Saga ei suostunut lähtemään isovanhemmille. Vietämme viikonlopun siis täysin keskenämme sisaruskolmikolla. Onneksi tämä ei ole todellakaan ensimmäinen kerta ja tulemme hyvin toimeen, vaikka ikäero porukan nuorimmaiseen onkin aika suuri. Isä oli antanut Rasmukselle muutaman kympin rahaa ja käski keksiä jotain kivaa. Eihän parilla kympillä paljoa tehdä, mutta isä kyllä saattaa suostua antaa jälkikäteen lisää, jos olimme tehneet jotain hänen mielestään järjellistä.

Saga odottaa minua ja Rasmusta innoissaan kotona. Hän on päässyt pari tuntia aikaisemmin koulusta kuin me. Saga oli jo oppinut, että siitä ei ikinä tule täysin tavallinen viikonloppu, jos isä on muualla. Montaa kertaa nuorimmainen ei tosin ole saanut olla meidän kanssamme, mutta nykyään Sagankin mielipiteitä kuunnellaan edes vähän. Ymmärrän pikkusiskoani täysin. En minäkään haluaisi viettää viikonloppua maailman tylsimpien isovanhempien kanssa kerrostalokakiossa, josta et todennäköisesti pääsisi edes yhtä kauppareissua enempää ulos, koska Helsingin keskusta on kuulemma aivan liian vaarallinen paikka lapsille.
“Vad gör vi idag?” Saga kysyy silmät loistaen, kun hädin tuskin ehimme sisään Rasmuksen kanssa. On muuten huomionarvoista, että Saga puhuu ruotsia luonnostaan paljon enemmän kuin Rasmus tai minä. Me puhumme sitä lähinnä pakon edessä, vaikka osaammekin sitä vähintään ihan yhtä hyvin.
“En mä tiiä”, naurahdan ja vilkaisen nopeasti Rasmusta. Hänellä on usein enemmän ideoita tähänkin asiaan.
“Päästä nyt eka sisään. Ni saat sitte ehkä tietää mun idean”, poika vastaa ja kuulostaa hyvin salaperäiseltä. Rehellisesti sanottuna minullakaan ei ole mitään aavistusta siitä, mitä tuo höhlä on tällä kertaa keksinyt. Yleensä minulla on edes vähän ymmärrystä kaksoisveljeni aivojen toiminnasta.

Aurinko paistaa liian kirkkaasti pilvettömältä taivaalta, mutta kaikkialla on edelleen aivan liian suuret lumikinokset. Lumella ei selvästikään ole suunnitelmissa häipyä kovinkaan nopeasti. Saga heiluu, pomppii ja höpisee bussipysäkillä erittäin innokkaasti. Hän kyselee varmaan minuutin välein, milloin bussi tulee ja vaikuttaa lähinnä 4-vuotiaalta, vaikka on oikeasti onneksi aika paljon vanhempi. Vaikka pikkusiskon liikkumista ei koskaan ole suuremmin rajattu, bussilla hän ei yksin ole saanut koskaan kulkea. Sen takia ymmärrän, että tämä on hänelle nyt todella suuri juttu. Toisaalta en tiedä, onko Saga täysin tietoinen, että tänään on myös aprillipäivä. Tosin toivon syvästi, ettei Rasmus ole sen varjolla keksinyt jotain todella tyhjää, koska minullakaan ei ole suunnitelmasta täyttä tietoa.

Lopulta bussi ilmestyy pysäkille. Saga haluaisi rynnätä sisään ensimmäisenä, mutta nappaan pikkusiskoa kädestä kiinni ja päästän vanhan naisen nousemaan ensin bussiin. Minä ja Rasmus piippautamme bussikorttimme ja Rasmus näyttää puhelimestaan Sagalle ostettua päivälippua. Saga kiitää bussin käytävää pitkin aivan perälle asti ja parkkeeraa itsensä takapenkin ikkunapaikalle. Yritämme RAsmuksen kanssa pysyä kiitävän siskomme perässä.
“Mihin me oikein mennään?” Saga rupeaa utelemaan varmaan ensimmäisen minuutin jälkeen. Samalla hän tähystää tarkkaavaisesti ikkunasta näkyviä maisemia.
“Kun sulle pian selviää”, vastaan kärsivällisesti. Kaivan puhelimen taskustani ja toivon, ettei Saga jaksa kysellä ihan koko bussimatkaa jotain.

Kävelemme pienillä kaduilla, jotka ovat paikoittain vielä aika jäisiä. Lumikinokset tekevät kapeista kujista entistäkin ahtaampia. Tutkimme vanhoja rakennuksia, joita riittää runsaasti joka puolelle. Jokaisen mutkan jälkeen löytyy lisää mielenkiintoisia asioita. Sagan pää muistuttaa lähinnä hyrrää pyöriessään nopeasti vähän joka suuntaan. Toisaalta en ole varma, milloin hän on edes viimeksi käynyt Porvoon vanhassa kaupungissa.
“Eiks tää nyt oo paljon kivempi paikka ku joku Helsingin keskusta?” naurahdan katsellessamme hienoja vanhoja rakennuksia.
“Joo, eikä tääl oo niin paljon ihmisiä”, edellämme viipottava pipopää vastaa iloisesti. Ihmismäärä täällä tosiaan on paljon vähemmän kuin Helsingissä olisi, vaikkakin kesällä täälläkin on välillä aika tungosta. Sitä ei kuitenkaan tarvitse Sagalle paljastaa.

Kun vanha kaupunki on koluttu läpi, suuntaamme syömään tuttuun ja turvalliseen mäkkäriin. Tähän reissuun ei tarvita outoa ruokapaikkaa, koska voisin vannoa, että tämä on tarpeeksi kummallinen reissu jo muutenkin. Saga haluaa kanahampurilaisen, koska on kuulemma liian vanha tilaamaan Happy Mealia. En täysin ymmärrä pikkusiskoani, koska tilaisi mielelläni itselleni kyseisen aterian, jos se ei tuntuisi oudolta. Rasmus otti jonkun hampurilaisaterian ja itse otin vakiowappini, ateriana senkin.
“Mitä me tehään tän jälkeen?” Saga utelee hampurilaista syödessään.
“Kyl sulle kerrotaan”, Rasmus toteaa rauhallisesti.
“Te ootte ihan tylsii”, tyttö tuhahtaa ja katsoo meitä yrittäen näyttää mahdollisimman vihaiselta. Oikeasti Saga näyttää vain todella suloiselta.

Onneksi Muumipuisto lepyttää vihaista esittävän pikkusiskon aika nopeasti, kun meidän on vielä tuhlattava aikaa reissun kohokohtaa odotellessa. Saga oli innoissaan leikkipuistosta, vaikka minun ja Rasmuksen intoilu ei kyllä paljoa hänelle häviä.
“Te ootte kauheen noloja”, Saga ilmoittaa, kun rupean kiipeämään hänen perässään liukumäkeen.
“No miten nii?” kysyn huvittuneena.
“Sä et oo lapsi. Sä et sais leikkii”, hän ilmoittaa erittäin totisena. En jaksa väittää vastaan. Ei minua kyllä aina osatakaan lapseksi enää laskea. Toisaalta en ole millään tavalla aikuinen, tai edes täysi-ikäinen. Olen henkisesti 5-vuotias, vaikka Saga ei sitä uskoisi, joten liu’un ain nopeasti alas liukumäestä ja jatkan matkaani kiipeilytelineeseen.

Punaiset, pehmeät ja ainakin Sagalle liian suuret tuolit nostivat jännityksen pintaan. Tyttö tapittaa suurta valkokangasta. Jokaisella on sylissään pahvinen kuppi, joka on täynnä popcorneja ja käsinojaan nojaa vielä avaamaton limpsapullo. Minulla Sprite, Rasmuksella Coca-Cola ja Sagalla Jaffa. Olemme päätyneet elokuvateatteriin katsomaan uusinta animaatioelokuvaa. En edelleenkään tiedä, kuka meistä kolmesta on eniten innoissaan, vaikka Saga ei hyväksykään minun ja Rasmuksen intoilua, koska olemme vain liian vanhoja. Tällä hetkellä olen jo varma, että tästä jää varmasti ikimuistoinen päivä.

Paluumatkalla bussissa on huomattavasti hiljaisempi pikkutyttö, joka edelleen tähystää tiiviisti ikkunassa viliseviä maisemia. Suusta ei kuitenkaan enää kuulu viittä sanaa sekunnissa. Bussi on aika täynnä, joten tällä kertaa emme päässeet valloittamaan takapenkkiä. Istun Sagan vieressä ja Rasmus minun takanani.
“No oliko kivaa?” Rasmus utelee. Vaikka en näe hänen ilmettään, voisin vannoa pojan virnuilevan hyvin mystisesti.
“Oli, vaikka oot edelleen tyhmä”, Saga toteaa irroittamatta katsettaan ikkunasta. Rasmus tökkii penkkini selkänojaa.
“Mitä pahaa mä muka nyt oon tehny?” kysyn hämmentyneenä, mutta kuten arvasin, en saa vastausta.

Kun pääsemme kotiin asti, kello lähentelee jo yhdeksää. Sagasta huomaa, miten häntä väsyttää. Tai sen huomasi jo bussimatkan jälkeen, koska tyttö kulki puolet bussipysäkiltä kotiin olevasta matkasta Rasmuksen reppuselässä. Kotona Saga roikkuu minussa kuin takiainen. Lopulta saamme tytön iltapalan ja hampaiden pesun kautta nukkumaan, mikä on ihan positiivista, koska väsynyt lapsi ei yleisesti ole mitään mukavinta seuraa. Päädymme Rasmuksen kanssa linnoittautumaan olohuoneeseen ja katsomaan vielä jonkun toisen elokuvan.
“Ei tästä tainnut tulla kovinkaan kauhea aprillipäivä”
“Ei tullu, vaik me ilmeisesti ollaan liian aikuisia”