|
|
Post by Anki Frykberg on Feb 24, 2022 18:42:54 GMT
 hopeanmusta tamma om. Anki Frykberg |
|
|
|
Post by Anki Frykberg on Feb 25, 2022 11:58:59 GMT
__________________________________
#1# | Matkamuistoja Islannista
✎ perjantaina 25. helmikuuta 2022 __________________________________
Makasin parisängyllä selälläni. En osannut tehdä mitään, en ollut kyennyt edes keittämään kahvia. Jännitti, mutta hyvällä tavalla. Näpersin päiväpeiton pitsireunaa hermostuksissani ja kuuntelin seinäkellon vaimeaa nakutusta. Odottavan aika oli tosiaan pitkä, mutta kohta tapahtuisi jotain kovin odotettua.
15 minuuttia, välähti puhelimeni näytölle. Nyt lienisi sopiva aika jo nousta. Puin eteisessä paksun toppahaalarin päälle ja totesin heti ovella että hiivatti, taas oli lumitöiden paikka. Aamupäivän oli tullut vuoronperään räntää ja lunta, joka oli kasautunut kymmenen sentin paksuiseksi sohjoksi pihatielle. Anssi oli töissä, mutta onneksi isä olisi kohta tulossa ja tarjoutuisi varmasti tekemään lumityöt traktorilla.
Viimeisellä Islannin reissullani joulukuussa olin käynyt kokeilemassa useampaakin hevosta. Glæpurin myynti oli ollut järkevä veto, vaikka se edelleen raastoikin sisintäni, sillä se oli myyty huokeaan hintaan Ruotsiin nuorelle kilparatsastajatytölle, jonka Glæpur nostaisi vielä huipulle. Siinä kohtaa ei kotimaan markkinoilla ollut sopuhintaan potentiaalisia tölttäreitä myynnissä, joten viikonloppureissu tulen ja jään maahan oli ollut ajankohtainen. Lopulta punnitsin kahden hyvin erilaisen hevosen välillä; uljaan mustan, joka oli ilo ratsastaa mutta joka esitti vapaana lähinnä ravia, ja nuoren tamman välillä, jolla oli pilkettä silmäkulmassa mutta jolle töltti oli luonnollisempaa kuin itse kävely.
Pieni traileri nitisi hidastaessaan parkkipaikalla ja luukusta minua tervehtivät pienenpienet propellikorvat ja epävarma hörinä. Tammalla oli edelleen kuljetusyhtiön kolmivärinen sponssiriimu päässään, kun se tepasteli varovaisena lastaussiltaa alas. Pitkän kuljetuksen jäljiltä olin odottanut sen olevan räihnäisemmässä kunnossa, vähintään tukka takkuuntuneena ja kuivassa kunnossa noin muutenkin. Vaan mitäpä vielä, Perlan jouhet kiilsivät kuin se olisi ollut kilpailuihin lähdössä ja talvikarvasta huolimatta se näytti oikein sopusuhtaiselta ja hyvinvoivalta.
Tein pienen hetken tuttavuutta uuden hevosostokseni kanssa, kirjoitin nimikirjoitukseni innosta tärisevin käsin kuljetusfirman lomakkeisiin ja kiitin turvallisesta matkasta.
Annoin Perlan tutustua rauhassa uuteen kotiinsa, uuteen kotimaahansa ja omistajaansa. Se pysähteli tuon tuosta tehdäkseen tarkempaa tuttavuutta kentän aitojen kanssa, sekä ihmetteli ohi suhisseita autoja. Pysäkille pysähtynyt bussi ja sieltä hypänneet äänekkäät lapset olivat Perlalle kuitenkin liikaa ja se otti napakat pukkilähdöt minun sinnitellessäni narun päässä. Ei se ehkä siitä täysin toipunut, sillä Perla oli koko taluttelun ajan kuin tuli hännän alla ja oli singahtamassa uudelleen minä hetkenä hyvänsä. Kävin jo mielessäni läpi kenen kanssa laittaisin sen tarhaan myöhemmin, mutta totesin että viisaampaa olisi nyt siirtää Hneta, Kalle ja Helkky samaan tarhaan ja antaa Perlan tutustua heihin omasta tarhasta aitojen takaa. Yhdisteltäisiin tarhakavereita sitten, kun Perlan syke olisi tasaantunut.
Jonkin ajan kuluttua tuttu avolava ajoi pihalle ja vanhempani nousivat sen kyydistä. Onnea sädehtivä äitini tervehti vuolaasti uutta hevostani, ojensi sille ostamansa porkkanan ja kertoi sitten lähtevänsä pullienpaistopuuhiin sisälle. Isä huuteli kauempaa alkavansa lumitöihin, jotta kaikki olisi kohdillaan huomisissa avajaisissa.
"Kan du också plöja ridbanan?"
"Joojoo, ja visst!"
|
|
|
|
Post by Anki Frykberg on Mar 20, 2022 10:46:16 GMT
__________________________________
#2# | Mp mehukestit
✎ sunnuntaina 20. maaliskuuta 2022 __________________________________
Perlalla oli kiire. En tiedä minne, ehkä päiväheinille tai tutustumaan uusiin ystäviinsä (olihan lauma taas kasvanut aiemmin viikolla Glæfran muutettua talliin) - mutta se ei ollut ottavinaan kuuleviin korviinsakaan pidättäviä apujani. Niinkuin töltissä eivät muutenkin olisi vatsalihakset hapoilla, niin nyt niitä sai aktivoida tuplateholla. Podin jopa vähän huonoa omaa tuntoa siitä, kuinka paljon jouduin ottamaan Perlaa kädellä kiinni jotta se ei juoksisi aivan alta pois, vaikka tiesin että pääasia tässä kohtaa oli että se ei saisi tahtoaan läpi. Hetkittäin se myötäsi niskastaan jolloin tahdin hidastaminenkin oli helpompaa, mutta toistaiseksi se kulki suurimman osan töltistä alakaulaansa kasvattaen. Hokit purivat hyvin jäisellä kentällä, mutta pelkäsin silti kaatuvamme mikäli tempo pääsisi liian vauhdikkaaksi. Käynnissä Perla oli paljon parempi, kiireinen toki siinäkin, mutta muuten kevyempi ja vastaanottavaisempi.
Luojalle kiitos että kenttä paistatteli suorassa auringonvalossa aamusta iltaan. Se olisi varmasti ensimmäisiä asioita pihamaalla, joka näyttäytyisi lumen alta pitkän ja ennätyslumisen talven jälkeen. Sen jälkeen pääsisi Perlakin esittämään tölttiään sille ominaisemmassa temmossa, eikä kummallekaan jäisi paha mieli turhasta vääntämisestä.
Liukasteltuamme ylös takaisin tallille (mäki kaipaisi näköjään lisää suolaa ja hiekkaa - isän hommia), höristin tallin kulmalla korviani iloiselle puheensorinalle joka tarhojen puolelta kantautui. Uudet hoitajat Kirsikka ja Ragna olivat työn touhussa sukiessaan hoitohevosiltaan irtoavaa talvikarvaa pois, jota ne olivat alkaneet vauhdilla tiputtaa säiden lämmettyä. Toisella tuntui kyllä toinen käsi olevan liimattuna puhelimeen - mutta eikös kaikilla nuorilla. Kätevästi homma hoitui vasemmalla kädellä harjaten ja oikealla puhelinta selaillen. Ilma pöllysi auringon paisteessa ja suojaisalla takapihalla oli jo todella lämpimän tuntuista, Kirsikkakin oli riisunut t-paidalle. Ragna piti itsepäisesti hupparia, vaikka posket helottivatkin lämmöstä.
Hoidin Perlan pikaisesti ratsastuksen jäljiltä ja iskin sen takaisin tarhaan ulkoilemaan. "Tytöt hei, tästä vois olla teille apua!" huudahdin ja heilutin kädessäni olevaa metallista hikiviilaa, jonka olin napannut satulahuoneesta mukaani.
"Mietin just, että missähän tuo taivaan lahja mahtaa olla" vastasi Ragna, joka tarttui hikiviilaan ensimmäisenä. Yhteen käteen sujahti niin puhelin kuin hikiviilakin ilman pienintäkään ongelmaa. Niin näppäriä nuo nykynuoret! Joka sutaisulla Rökkvistä tippui maahan kämmenen kokoinen karvamöntti, mutta silti näytti että hommaa riittäisi vielä toviksi.
"Mahtaa olla kuuma tossa karhuntaljassa! Oisitteko muuten halunnu vaikka mehua kun saatte hevoset harjattua? Tossa on niin iso homma, että janohan tossa tulee."
"Onks kokista?" kysyi Kirsikka pyyhkien otsaansa. "Tämän janon saa vain hiilihapot sammutettua!"
Ragna katsoi suorasukaista hoitajakaverustaan ilkikurisesti. "Mp kirsikkamehust?"
Palatessani myöhemmin tallin takapihalle, jossa tytöt olivat saaneet harjausurakan päätökseen, näytti paikka siltä kun siellä olisi suoritettu varsinainen klippausoperaatio! Aloinkin heti pohtimaan, voisiko hevosenkarvaa jatkojalostaa villalangaksi - millainenkohan villapaita niiistä tulisi... Rökkvillä oli vielä niin järisyttävän pitkä karva, että voisi onnistuakin...
"Jes, kokista!"
" - Pepsiä - ja voit maksaa monopolirahalla tällä kertaa" vitsailin ja asettelin pullot laseineen pienelle terassipöydälle tallin seinustalla. Annoin tytöille istumapaikat ja jäin itse paistattelemaan päivää aurinkoon. Väsyneet tytöt hulauttivat juomat melkein ykkösellä alas, jonka jälkeen he näyttivät vaipuvan pian päiväunille.
Työnsin kädet taskuihin ja keinuttelin itseäni päkiöiltä kantapäille ja takaisin, kuin vanhat miehet konsanaan. "Noo, meinaatteko tänään käydä kokeilemassa Rökkviä ja Hnetaa?"
"En tiiä, vähän jännittää aina uudella hevosella mennä", totesi Ragna.
"Jos tuun kattomaan kentälle miten teillä menee? Voin sitten antaa jotain vinkkejä jos tulee kysyttävää."
"No sit en ainakaan kehtaa" naurahti Kirsikka.
"Ootteko muuten miettiny, että ilmoittautuisitte tunneille?"
"Varmaan joo, pitää vähän laskea vielä että riittääkö rahat", Kirsikka jatkoi.
"Munki pitää kysyy faijalt onks sil tarpeeksi manii atm. Ois kyl legit ihan kivaa jos pystyis käymää tunneilki!"
Jaahas taas uusi teinisana tämän kolmikymppisen sanavarastoon! Legit. Mitähän mahtoi legit tarkoittaa? Hymähdin, kaikkea sitä oppiikin täällä. Onneksi oli olemassa Google. Samassa Aletta käveli kulman takaa Skillan riimu kädessään ja näin tilaisuuteni vaihtaa nuorehko seurani enemmän ikätasoiseeni. "No mutta mun pitää mennä, pistäkää tyhjät pullot tallin roskikseen sitten kun siitä jaksatte nousta!"
"Aletta hei! Mites noi ens tiistain tunnit, pidätkö sä...- vai pitääkö--.... Montahan siinä nyt oli....- Aivan, joo, mites sitten.... --" |
|
|
|
Post by Anki Frykberg on Apr 5, 2022 6:09:48 GMT
__________________________________
#3# | Nyt kävi ohrasesti
✎ torstaina 7. huhtikuuta 2022 __________________________________
Sen jälkeen kun olimme viikonloppuna isän ja traktorin avustuksella kauhoneet jäät pois kentältä, oli Perla ollut varsin hyvä ratsastaa. Pehmeä pohja toi sen liikkeisiin toivottua elastisuutta, eikä se ollut enää niin kiireinen kuin aiemmin. Perla oli ollut suhteellisen rento ja olin voinut luottaa siihen jo niin, että kuljimme lepokäynnit täysin pitkin ohjin Perlan venyttäessä sekä kaulaa että askelta.
Jokin Perlan ilmeessä oli kuitenkin tänään enteillyt ..jotain. Se oli yrittänyt napsia takistani tavallista enemmän kuntoonlaitossa ja nähtävästi vielä selkäännoustessakin. Tänään jokin oli eri tavalla kuin yleensä - ja se tuskin johtui pelkästä säästä.
"Napsautatko Ninni valot vielä siitä ohi mennessäsi?"
Pidin ratsastuksemme lyhyenä, sillä viimeisten tuntien jälkeen alkoi olla jo pimeää sekä taivaalta runsaasti pyryttänyt räntäsade ei varsinaisesti houkutellut meitä puolelleen. Räntää pyrytti vaakatasossa ja tuulikin oli puuskittain aika voimakas. Tuntilaiset lähtivät Kallen johdolla kohti tallia, mutta Ninni jäi vielä kentän laidalle nojailemaan.
"Musta tuntuu, Anki, että toi Kallen satula on jäänyt sille vähän kapeaksi."
"Niinkö?"
"Joo, näyttää vähän siltä että se ei mahdu liikkumaan siinä oikein."
Tunsin oloni jopa voimattomaksi huomatessani, kuinka kankea Perla oli vasempaan ja miten se puski apujani vasten. Kulmista tuli yhtäkkiä kamalan vaikea tehtävä sille, kun niitä ei enää tehtykään laitojen avittamina. Käytin kaikkia mahdollisia apujani taivuttaakseni - ja ylipäätään edes kääntääkseni sitä! Perlan suu oli vaahdon peittämä jo pelkästä käyntityöskentelystä.
"Täytyy varmaan soittaa satula-auto käymään. Itseasiassa voisi tarkistaa jokaisen satulat nyt, kun ovat alkaneet enemmän liikkumaan. Jos saan sen käymään viikonloppuna, niin ehitkö tulla jeesaamaan siinä?"
Tätä se hevosyrittäjyys varmasti oli. Rahanmenoa toisensa perään. Yllättäviä kuluja. Äiti sanoi ensimmäistä hevosta ostaessamme, että hevosiin ei kannata laittaa enempää rahaa kuin mitä on valmis heittämään roskiin. Se piti täysin paikkansa.
Päätin ottaa tölttipätkät jo nyt, ennen kuin tamma olisi ihan sippi. Töltti tuli helposti, ensimmäisessä siirtymisessä se kohosi ilmaan ja liike lähti tuntuvasti takaosasta. Muutamien askelien ajaksi se haki muotoonkin, enempään sen kunto ei vielä riittänyt. Teimme samaa kulmasokkeloa myös töltissä uran sisäpuolella ja se suoritti tehtävän yllättävän hyvin - ei täydellisesti, edelleen vasen oli vaikeampi - mutta ilahduin suorituksesta positiivisesti.
Ninnillä olisi varmasti ulkopuolisen silmin ollut paljonkin sanottavaa ratsastuksestamme, mutta pysyi silti vaiti siltä osalta. Juttelimme niitä näitä lähinnä hevosiin ja tallin pyöritykseen liittyen, välillä puheenaiheet ristesivät myös ihmissuhteisiin.
Ninni näytti vaikealta. "Noo, niin. Eipä kauheesti kummosia, mitään erityistä ei. Oli tossa jotain, mutta ei ole enää. Kai. Kauanko te olitte ollut sun miehen kanssa? Oliks tiellä lapsia?" Ninni vaihtoi tyylikkäästi huomion pois itsestään.
"Reilu kymmenen vuotta. Lapsia ei oo, eikä tuu. Ainakaan vielä - joku sanoi, että kun kolmekymppiä pamahtaa täyteen, niin keho alkaa viimeistään puskea sitä biologista sanomaa että NYT NIITÄ LAPSIA TÄNNE JA HETI - mutta vielä ei ole ollut pienintäkään merkkiä siitä. Toisaalta vielähän tässä on muutama viikko armonaikaa, jos se sitten iskeekin!"
Kaiken kokoamisen jälkeen lähdin pyytämään Perlalta vielä ravia loppuun. Ravia ei yleensä tarvinnut sen kanssa erikseen pyytää, vaan se siirtyi nätisti raviin kun vain laski käsiä alas ja pyysi rennosti eteenpäin. Annoin sille pohkeita - töltti. Noh, jos antaisin töltissä vähän ohjaa ja keventäisin istuntaa - edelleen tarjosi vain tölttiä. Tiputtaessani Perlan takaisin käyntiin se ei enää tahtonut ottaa askeltakaan käyntiä vauhdikkaampaa. Vaan minuahan tamma ei määräilisi! Annoin sille näpäytyksen raipalla ja sain sen lopulta ravaamaan. Myötäsin ohjasta, katsoin kevennyksen oikein ja juuri kun olin päässyt puolikkaan pitkän sivun letkeästi eteenpäin - WUTAAH VIUH BANG PONG!
"Apua, sattuko?!"
En tiedä mitä tapahtui, mutta Perla otti taas räjähdyksenomaiset pukkilaukkalähdöt kaartaen kentän keskelle - satulakin alkoi valua uhkaavasti lavoille joten tämä oli menoa nyt! Sinnittelin pitkään heiluen puolelta toiselle pukkien lomassa, mutta viimeinen äkkikäännös ennen aitaa oli liikaa ja Perla sai paiskattua minut vauhdikkaasti tonttiin. Kypäräkin kolahti aidan vieressä sopivasti olleeseen jäätikön reunaan niin, että ensimmäinen ajatukseni maassa oli siivillä lentelevät seteliniput kun lähtisin kuukauden sisään toisen kerran Keravan Horse&Rideriin kypäräostoksille. Piru vie!
Pukkishow taantui heti perunasäkin (=minä) lennettyä selästä ja Perla jäi hölmistyneenä seisomaan vierelleni. Ninni oli jo rientänyt paikalle avuksi.
"Mitä tapahtu? Se vaan yhtäkkiä lähti, niinkö?" hän kysyi.
Oikeaa kylkeä vähän jomotti, mutta enemmän käsiä tärisytti pelkkä adrenaliinin ryöppyäminen kehossa. Puntaroin vaihtoehtoja mielessäni kivutessani takaisin selkään. Ei kai tässä ollut kuin huonoja vaihtoehtoja; joko tekisin sen loppuun mikä kesken jäi eli pakottaisin sen ravaamaan ja altistaisin itseni tälle tilanteelle uudestaan tamman ollessa jo rättiväsynyt - tai - ratsastaisin pienen pätkän käynnissä ja lopettaisin kun kivalta tuntuisi. Ensimmäisessä vaihtoehdossa todennäköisintä olisi uusi maastoutuminen ja toisessa pelko siitä, että Perla nokkelana hevosena oppisi että hahaa, näinpä pääsen vaikeista tilanteista eroon.
Nössö mikä nössö, mutta valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.
"Tarviikohan tallinomistajankin leipoa kakku tippumisesta?"
|
|
|
|
Post by Anki Frykberg on May 13, 2022 3:57:25 GMT
__________________________________
#4# | Simatöltti
✎ sunnuntaina 1. toukokuuta 2022 __________________________________
Osallistuimme kokeilumielessä oman tallin helppoon T.8 tölttiluokkaan, joka oli muunnettu vapun hengessä simatöltiksi. Idea oli sama kuin islantilaisessa hupiluokassa "kaljatöltti", eli tuoppia piti pitää kädessä koko suorituksen ajan ja se sai läikkyä töltin tahdissa mahdollisimman vähän! Kyllä Perlasta vielä kelpo kisahevonen tulee (mikäli lopettaa riekkumisensa), sillä tölttäsimme luokan voittoon ja kotiin tuliaisiksi tuli sinivalkoinen ruusuke! |
|
|
|
Post by Anki Frykberg on Jun 13, 2022 5:46:07 GMT
__________________________________
#5# | Epätavallisen tyyni hevoseni ja kadonneet uimashortsit
✎ maanantaina 13. kesäkuuta 2022 __________________________________
Aamukasteen alta hiljaikseen heräilevä hämyinen sekä auringonkajeen kultareunittama honkametsä oli kuin suoraan sadusta. Hento usva leijaili hevoslauman päällä, mutta hevoset olivat niin kaukana ettei edes vaimeaa rousketta kuulunut. Ainoastaan kumisaappaiden korvia raastava natina rikkoi aamun idyllisyyden, mutta ilman niitä olisi ollut tyhmä lähteä laitunheinän sekaan. Oona oli viestittänyt tallin Whatsapp-ryhmässä nähneensä eilen laitumella käärmeen, epäselväksi oli kuitenkin jäänyt oliko se ollut harmiton rantakäärme vai katala kyy. Mielelläni ei törmäisi kumpaankaan. Prettur otti laitumen keskellä lepoa koko pituudeltaan, Kalle oli tyypilliseen tapaansa upottaneena päänsä mehevimpään heinätupsuun ja Náttiskin näytti olevan vielä yhtenä kappaleena. Ne tulivat kaikki yllättävän hyvin toimeen, ainoastaan Perla oli aiheuttanut äksöniä kesälomalaisten keskuudessa antamalla monoa yhdelle jos toisellekin täysin ennalta-arvaamattomasti. Viimeeksi olin nähnyt kuinka Perla oli antanut tuta oikein olan takaa Skillalle ja lopetti vasta, kun puutuin siihen karjaisemalla. Se pitäisi tutkituttaa. Sillä kun oli tapana ratsastaessakin ottaa lähtöjä ja yrittää pukein viskella ratsastajaa alas, ja nyt tämä. Kun avasin portin, huomasin kuinka matkan varrella syömäni metsämansikat olivat tahranneet sormeni punaisiksi. Vielä muutama viikko, niin näiltä poluilta saisi kerätä myös mustikkaa ja loppukesästä myös sieniä. Haaveilin jo kovasti kantarellinmetsästysretkestä Perlan kanssa. Sellaisesta, jossa parhaimmillaan nousisin selästä puolen metrin välein ja nakkelisin taskut täyteen noita keltaisia kultakimpaleita. Muutaman lämpimän kesäpäivän jälkeenkin olin alkanut jo kaivata syksyä. Tulin hirveän huonosti toimeen kuumuuden kanssa, vaikka tiesin, että pitäisi nauttia kun kerrankin on lämmin. Tätähän taas odotettiin koko pitkä talvi. Koska olin laiska (tai kiireinen tallin omistaja), olin kuljettanut mukanani laitumelle kaiken tarvittavan: pölyharjan, kaviokoukun ja suitset. Riimu oli jo valmiina portinpielessä roikkumassa, joten vesien ja aitojen tsekkauksen jälkeen laitoin Perlan kuntoon ja lähdimme köpöttelemään ilman satulaa. Kello oli vasta puoli kahdeksan, silloin harvemmin tallilla vielä pyöri ketään, joten matkaseuraa ei tällä kertaa löytynyt. Fiksua olisi varmaan ollut odottaa seuralaisen saapumista Perlan konnuuksien varalta, mutta keskipäivänaurinkoa pakoilevana ratsastus oli suoritettava joko aikaisin aamulla tai myöhään illalla. Myöhemmin tänään suuntaisin kuitenkin Helsinki-Vantaan lentokentälle, sillä olimme lähdössä Anssin kanssa viikon lomareissulle Kreikkaan. Enkä lähtenyt sinne lämmön perässä (tuskailin jo nyt tulevan viikon hikoilua), vaan ainutlaatuisen ruuan ja ikuisen seikkailunälän vuoksi. Valitsimme reitiksemme vähän tallattuja kinttupolkuja, joilla sai kiivetä korkeille kallioille ja ihailla matkalla Sipoon viehkeitä maisemia. Joku päivä nämäkin marjastajien (hädin tuskin erottuvat) polut olisivat leveämmät ja vuosi vuodelta selkeämmät, kun niitä alkaisi enemmänkin hevosella säännöllisesti askeltamaan. Taka-ajatuksena oli myös vähän se, että kinttupoluilla pystyi vain kävelemään ja Perla harvemmin krhm.. - peeloili - käynnissä. Tamma oli kuitenkin menovaihde päällä, joten isommalla metsätiellä annoin sen ravata ja lopulta päästin sen ottamaan myös sadan metrin laukkapätkän. Enkä tippunut! Vastoin kaikkia odotuksiani, Perla oli tehnyt mitään tuhmuuksia. Olihan se vähän jännittynyt (ja ratsastaja vastavuoroisesti vielä enemmän odottaessaan seuraavaa pommia), mutta käyttäytyi kuitenkin siivosti ja laukastakin tuli ihan ok-kuuliaisesti takaisin raviin. Kun päästin hopeaharjani takaisin laitumelle, jonne se painui vinkaisten pierupukkilaukan siivittämänä, ajoi Aletta paikalle autollaan. "Jätä siihen sivuun vaan", opastin ikkunan auki rullannutta Alettaa ja viittasin kohti metsänlaitaa. "Olis pitäny näköjään ottaa tunti niin oltais saatu maastoseuraa." "No hiivatti, mennään yhessä vaikka huomenna!" "Huomenna mä-" "Joo, ainiin. Viikon päästä sitten. Mitä meinaat tehä muuten juhannuksena? Onks missään mitään juhannuskekkereitä?" hän kyseli. Tuumailin hetken, kunnes muistin yhden Facebook-julkaisun menneeltä viikolta. "Järvensuun tilalla on mun mielestä kokko ja joku paikallinen bändi soittamassa." Ehdimme sopia alustavasti menevämme yhdessä juhannusjuhlille ja Aletta näpytteli heti Whatsapp-ryhmään tiedon tästä muillekin. [Aletta 9:01]: Ollaan menossa Ankin (ja Anssin?) kanssa Järvensuun tilalle juhannusjuhliin ens viikon perjantaina haha 😜🍸 Kaikki mukaan vaan ketkä paikalle pääsee! 🌿🔥 Ja Ninni on mulle velkaa yhen oluen, mä muistan sen vielä joten sun on ainaki pakko tulla!!!Kotirappusille päästyäni istahdin vielä hetkeksi sopivasti lämmittävään aamuaurinkoon ja fiilistelin tätä kaikkea, kaikkea mitä oli puolen vuoden aikana tapahtunut. Miten onnekas olin, kun olin saanut rahoituksen hoidettua tähän paikkaan ja pystyin nyt toteuttamaan unelmiani. En vielä viimevuonna olisi uskonut jos joku olisi sanonut, että vuonna 2022 omistaisin peräti kahdeksan (!) hevosta, johtaisin ratsastuskoulua ja pitäisin vielä huolen neljästä yksityishevosestakin. Anssi oli huomannut minut rappusilla ja ojensi ison kupin kahvia. "Mä en löydä mun uimashortseja. Niitä vihreitä. Näin ne viimeeks makkarin lattialla ja puf - nyt ne on kadonnu", hän sanoi. Hänen katseensa vaelsi pihamaata pitkin, kunnes viimein naulitsi katseensa pyykkinarulle. "Sä löysit ne!" Hymähdin. |
|
|
|
Post by Anki Frykberg on Jul 19, 2022 7:20:51 GMT
__________________________________
#6# | Paarmapesistä ja vääristyneitä kehonkuvia
✎ tiistaina 19. heinäkuuta 2022 __________________________________
Nautin siitä, että pahin hellekausi oli toistaiseksi päättynyt ja pystyin puuhailemaan ilman alituisenaan valuvaa soijanoroa. Rakastin ruskettunutta ihoa, se oli lähes pakkomielle minulle ja tälläisella yhdistelmällä jouduin aina kesät tuskailemaan terassin lepotuolissa kun maksimirusketus oli saatava ennen syksyä, mutta en kestänyt kuumuutta laisinkaan. Nyt oli helpompi. Aurinko paistoi, mutta lämpöä oli nippanappa parikymmentä astetta. Kuluneen kesän vakiovarusteihini kuului kärpäslätkä. En tiedä mikä tässä suvessa mätti, mutta autonkokoisia hevospaarmoja oli aivan tolkuttomasti. Nimesin keksimäni urheilulajin paarmapesikseksi. Sain suunnatonta mielihyvää osuessani suoraan ilmasta paarmaan ja singotessani sen niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. "Anki!" Tunnistin äitini äänen. Äiti ja isä olivat tulleet avuksi taas täksi päiväksi; äiti teki aamukierroksen laitumella uudella laitumella, jonne hevoset olivat lauantaina siirretty ja isä lanasi kentän taas priimakuntoon. Minä ja kesälomansa viimeistä viikkoa viettävä Anssi saimme nukkua myöhään, syödä aamupalan rauhassa terassilla ja nauttia päivästä. Anssi tosin lähti rautakauppaan ostamaan tarvikkeita hoitopuomin rakennusta varten, jota olimme suunnitelleet tallin takapihalle pihaton viereen. Ostoslista oli lyhyt ja ytimekäs, joten saatoin vain ihmetellä miten miehillä tuhraantui aina niin paljon aikaa rautakaupoissa. Siellä varmaan vertailtiin koko se aika muttereita ja haaveiltiin uusista kesägrilleistä. Äiti käveli tallin kulmalle ja huusi: "Sillä punahallakolla yksärillä on vekki huulessa! Putsasin sen, mutta täytyy varmaan soitella sen omistajalle että tarviiko siihen paria tikkiä lisäksi." "Joo, kiitos, mä soitan sille!" Puoli kolmelta taivaan täytyttyä harmaansävyistä pilvistä kävin pukemassa ratsastusvaatteet päälle ja päräytin mönkijälle laitumelle. Pukiessani olin hullaantuneena ihastellut syventyneitä rusketusrajojani sekä pohtinut, oliko minulle kertynyt kesäkiloja. Ehkä vähän. Varmasti oli. Niistä pitäisi päästä nopeasti eroon. Reidetkin olivat makuuni liian paksut, mutta niin ne olivat aina olleet eivätkä ne muuttuisi siitä miksikään. Dieetti alkaisi tänään. Lantio soljui luontevasti tarmokkaan töltin tahdissa, mutta yläkroppa pysyi visusti aloillaan. Annoin Perlalle vähän ohjaa, pidensin niitä pikkuhiljaa, kunnes tamma kulki täysin vapain ohjin. Jos keskivartalon tuki hellitti hetkeksikään se siirsi raville, joten nyt sai olla tarkkana. Perla oli lähdössä noin kuukauden päästä islanninhevosmestaruuksiin kilpailemaan T2-luokassa, joten nyt oli tehotreenin aika sen suhteen. Hevonen oli ollut minulla vasta varsin vähän aikaa, joten mennyt puolivuotinen oli kulunut lähinnä perusasioiden viilaamisessa. Vapain ohjin ei sen tölttiä juuri oltu ratsastettu. Perla väsyi tehtävään aika nopeasti, joten annoin sen laukata loppuun reippaassa tahdissa ennen kuin laskin sen loppukäynneille. Tänään se ei ollut pukitellut kertaakaan eikä ollut ottanut lähtöjä. Se oli hyvä merkki, mietin ja ristin sormet taikauskoisesti. Olin jo pohtinut mahtoiko se olla jostain kipeä, mutta ehkä kyseessä kuitenkin oli vain alun testailua. Välillä oli jopa vähän pelottanut nousta sen kyytiin, kun edellisestä kerrasta muistutti osumaa saanut lonkka tai naarmut kypärän kyljessä, mutta nyt olo oli toiveikas. Vilkutin Ragnalle ja Kirsikalle, jotka nousivat pysäkillä linja-auton kyydistä ja suuntasivat kohti tallia. Perla käveli pitkää askelta venyttäen jokaista lihastaan ja sen alahuuli hipoi kentän hiekkapintaa. "Jos Kirsikka ehdit, niin voisit ottaa muutamat passijuoksut Hnetan kanssa tossa baanalla tänään", ehdotin hattaratukkaiselle tytölle. "Ja jos ratsastushaluja riittää niin Ragnakin voi ottaa vaikka Kallen - jos vaan ehdit Röhkiksen jälkeen!" Röhkis oli siis Rökkvi. Se oli alkanut pitää niin kummallista röhinää aina innostuessaan, että olimme Ninnin kanssa nimenneet sen leikkisästi Röhkikseksi. Ragna pudisti kainosti päätään. "Emmä tiiä kun mä tykkään enemmän tehä maastakäsin juttuja. Voin kyllä laittaa sen sulle valmiiks, jos haluut." Sillä aikaa kun riisuin Perlalta varusteet pois ja suihkuttelin siitä pihallla hiet pois, oli Ragna jo ystävällisesti tuonut Kallen laitumelta ja pukenut sille valmiiksi satulan ja suitset. Lisäsin sille vielä Karlslundin valkoiset painoputsit jalkoihin, jonka jälkeen olimme valmiit. Suoristaessani jalkani kyykystä kammetessa kuului hento naps ja jotain kilahti betonilattialle. Tyrkkäsin kimmeltävää esinettä saappaan kärjellä niin, että se osui suoraan valoon. Hemmetti. Ratsastushousujen nappihan se siinä. No niin. Olin siis virallisesti lihonut. |
|
|
|
Post by Anki Frykberg on Aug 23, 2022 16:28:48 GMT
__________________________________
#7# | Issikkamestaruudet
✎ viikonloppuna 19-21. elokuuta 2022 __________________________________
Perjantai, kisamatka alkaa "Seuraavasta ylös ja vasemmalle suuntaan Raasepori", ohjeisti Emma takapenkiltä. Kolmen hevosen Hrímnir-traileri matkasi vaivattomasti Range Roverin vetämänä. Ninni oli seurannut trailerikamerasta Perlan, Kallen ja Hnetan matkustusta silmä kovana, vaikka kaikki kyytiläiset vaikuttivat oikein tyytyväisiltä eivätkä olleet aiheuttaneet pienintäkään kommervenkkiä kopissaan. Näille hevosille tuleva issikkamestaruusturnee olisi jokaiselle ensimmäinen, Peltomaiseman laitamilta avautui Gennäsin ravirata, joka toimi tänä vuonna issikkamestaruuksien kilpailupaikkana. Varikkoalueen parkkipaikka oli jo solkenaan täynnä erikokoisia ja näköisiä hevoskuljetusautoja ja trailereita kun saavuimme perille, eikä aikaakaan kun löysimme autolle sopivan kolon ja aloimme siirtää hevosia trailerista tallialueelle. Viikonlopuksi oli luvattu poikkeuksellisen lämmintä säätä ajankohtaan nähden, joten näillä näkymin hevoset voisivat olla yöt ulkona ja vaihdettaisiin päiväksi varikkopilttuisiin, joihin saisi karsinaverhot kätevästi kiinnitettyä. Kalle ja Hneta pääsivät samaan tarhaan; olivathan ne tarhakavereita kotonakin, mutta Perlan päätin laittaa erilleen omaan tarhaansa sillä tamma joskus känkkäränkkäpäivinään monotti muita ihan huolella. Nyt ei olisi haavereille saumaaa! "Käydäänkö tässä välissä viemässä kamat hotelliin ja syömässä jotain? Tullaan sitten sen jälkeen tekemään pieni iltatreeni vet checkin jälkeen", ehdotin sulkiessani Perlan aitauksen portin. Perla oli silminnähden jännittynyt uudesta ympäristöstä ja se ravasi levottomana tarhan laitoja pitkin välillä vauhdista napaten pientä evästä heinäverkosta. Emma veti vielä viimeisen kisakaapin nitisten tallikatokseen ja pyyhkäisi sitten hikeä otsaltaan. "Mun on pakko päästä suihkuun ennen kuin mennään ihmisten ilmoille. Ihan kauheen hiostava keli!" "Vet check alkaa viideltä, eli aletaas mennä!" Ninni hoputti. Kauempaa taaimmaisten tarhojen suunnalta alkoi kuulua epävireistä hirnuntaa ja silmiä siristämällä erotin meidän oman lehmänkirjavan huutelemassa paikalle saapuneiden ystäviensä perään. Kafka ja Prettur olivat näköjään päässeet perille, he olivat lähteneet Roslundin tuntiratsastajasisarusten kanssa liikenteeseen jo aiemmin aamulla. Näpytin siskoksille viestin Whatsapissa: [Anki 15:03] Miten meni matka? Löydettiin tarhasta tuttuja hevosia :-D Tsemppiä huomiseen, muistakaan tutustua hevosten kanssa alueeseen niin ei tule turhia kyttäämisiä radalla!Fiskarsin kylä ihastutti heti ensinäkemältä. Yli satavuotiset tiilitalot kertoivat omaa historiaansa ruukkiajoilta ja vanhoista tehtaista oli tehty nyt hurmaavia majataloja ja kahviloita, joista olisin halunnu käydä jokaisessa. Olin tehnyt varauksen meille kaikille kolmelle Hotelli & Ravintola Wanhaan Makasiiniin, joka sijaitsi lähes paraatipaikalla solisevan joen rannalla. Vedimme painavat matkalaukkumme portaikkoa (!) pitkin huoneeseemme, josta oli näkymä kylän pääraitille. Emmalla tuntui kuluvan ikuisuus suihkussa. Senkin jälkeen kun veden virtaus oli sammutettu, ei kylpyhuoneen ovi auennut. "Mikähän sillä kestää?" Ninni ihmetteli ja kuori nälissään mandariinia sängynpohjalla. "Varmaan pitää föönata ja muotoilla hiukset", vastasin. "Tai laittaa ripsaria. Ollaanhan tässä kuitenkin lähdössä syömään." Ninni katsahti kelloa, joka naksahti juuri sopivasti tasatunnin merkiksi. "Ei muuten olla. Ei me ehitä millään tunnissa." "Toimiikohan Woltti täällä?" "No ei taatusti, ei se toimi Sipoossakaan. Kokele jos Foodoralta sais jotain nopeesti." Foodora ei jättänyt meitä pulaan, vaan saimme sen kautta tilattua joltain Raaseporilaiselta nepalilaisravintolalta annokset hotellille toimitettuna. Vartin päästä huoneen oveen koputettiin ja aloimme mättämään ruokaa naamaamme kelloa vasten kilvoitellen. Talla pohjassa kiiruhdimme takaisin Gennäsin raviradalle, jossa vet check oli juuri alkanut. Jokainen meistä nappasi yhden hevosen ja kiikutti sen eläinlääkärin tarkastettavaksi. "Kaikki hevoset ok", oli eläinlääkäri kuitannut ja toivottanut onnea kilpailuihin. Agendana vielä tänä iltana oli totutella hevosia kilpailupaikan ympäristöön ja tehdä lyhyt treeni jokaisen kanssa. Ninni sai vapaat kädet hioakseen Hnetan passia lähtökuntoon, Emma teki siirtymisiä Kallen kanssa hakien ruunan etuosaa kevyeksi ja takajalkoja kunnolla alle, kun taas itse testasin Perlan säätöjä ovaalibaanalla. Ei se oikein malttanut töltätä pitkin ohjin vaan olisi tahtonut rikkoa raville kokoajan, joten otin mieluummin tässä kohtaa ohjista tukea tölttiin ja toivoisin vain huomenna parasta T2-karsintaluokan suhteen. Perjantai-iltana kisapaikalla pyörähti myös Löfgårdin hevosten vakiofyssari Riina Kulkas, joka kävi jokaisen meidän hevosen läpi ja rusautti paikat kohdilleen. Kulkas oli tullut viikonlopuksi Fiskarsiin seuraamaan issikkamestaruuksia, joten olihan tällainen tilaisuus käytettävä; ehkä tämä olisi juuri se hienosäätö joka siivittäisi meidät voittoon...? Lauantai, karsintapäiväAuringonsäteet piinasivat nukkuvia silmiäni. Huoneen lämpötila oli noussut viime illasta huomattavasti ja olo oli kuin painajaisen jälkeen. Hiki valui hiusrajaa pitkin ja peitto piti potkia heti pois raottaessani silmiä. Emma ja Ninni nukkuivat vielä sikeästi. Oli varmaan vielä liian aikaista nousta, etten herättäisi matkakumppaneitani. Päätin tarkistaa puhelimesta oliko Roslundeilta tullut viestiä yön aikana.
10:34Täh. Apua. Voi ei. EI! "KAIKKI YLÖS ME OLLAAN NUKUTTU POMMIIN!!" kiljaisin paniikissa. Nousin vauhdilla kiskomaan kilpavermeitä päälleni ehtimättä edes katsoa peilistä miltä näytin. Rääkäisystäni säikähtäneenä Emma ja Ninni heräsivät kuin salamaniskusta, tukat sekaisin ja silmät vielä unihiekkaa täynnä, ja alkoivat hekin etsiä päällysvaatteita päälleen. "Mä luulin että Emma pistää herätyskellon", Ninni äimisteli. "Ei kun mä sanoin että Anki pistää." "Ja mä sanoin, että akku loppuu niin voiko Ninni pistää", huohotin suhatessani huonetta edestakaisin etsiessäni mukaan kaiken tarvittavan. Huoneen avain, lompakko, autonavain, kisatakki, joo joo joo. Puuteri, ripsari, ponnari ja kännykkä. "Olin varmaan jo nukahtanu siinä kohtaa", sanoi Ninni puolustuksekseen ja piti ulko-ovea seurueelle auki. "Käyn vielä vessassa ja tuun sit!" Emma huikkasi ja vilkutimme hänelle portaikosta. Sillä välin kun kävin kanslian puolella tarkistamassa lähtöaikataulut kävivät Emma ja Ninni näyttämässä hevosia uudelleen vet checkissä. Oli hienoa, että eläinlääkärin tarkastus tehtiin kilpailujen jokaisena päivänä jotta vain kilpailukuntoiset hevoset osallistuivat koitokseen eivätkä pienimmätkään muutokset jääneet eläinlääkäriltä huomaamatta. Olin onneksi kaikkien hevosteni kanssa viimeisessä luokassa, vaikkakin luokan alkupäässä, joten ehtisimme kuin ehtisimmekin käydä vielä syömässä kenttälounasta kilpailujen ravintola-alueella ja verrytelläkin hevosia ihan riittävästi. Expoalueen vierestä löytyi kalakeittoa ja vohveleita myyvä koju, johon päätimme istua aamupalalle. "Tämähän käy lounaastakin", tuumi Emma. Pidin koko ajan silmällä kelloa ja aikatauluamme. "Parempi vaan, että mahassa on mahdollisimman vähän tavaraa mitä möyriä kun alkaa jännittämään. Otatko Ninni kopin taas Hnetan verryttelystä jos Emma laittaa mulle Kallen valmiiksi sillä aikaa? Perla on vasta viimeisenä, mutta käyn sen selässä jo ihan ensimmäisenä. Ei noiden suoritusten välillä niin paljoa aikaa kulu kuitenkaan, että se ehtisi nollata asetuksensa." Olisi pitänyt olla pelipaikoilla aikaisemmin. Olisi pitänyt totuttaa Perlaa vielä aamulla kisahälinään ja ympäristöön. Olisi pitänyt niin paljon enemmän ja huomasin sen verrytellessäni Perlaa varikkoalueen takana hiekkatiellä sekä siirtyessäni collecting ringiin. Perla oli aivan liian jännittynyt. Se kyttäsi jokaiseen suuntaan, säpsähteli yleisön mylvinnästä ja tikitti kuin aikapommi. Ymmärsin myös nyt, että olihan se vielä liian kokematonkin näihin kilpailuihin.  
Ei auttanut itku markkinoilla. Kalle ja Hneta suorittivat vanhasta kokemuksesta ihan kivasti, vaikkakaan kumpikaan ei ollut aivan täydessä iskussa tänään. Kallelta puuttui tarmo ja Hnetalta kovin vauhti. Molempiin olin kuitenkin hyvin tyytyväinen, vaan parempi voitti ja minkäs sille mahdat! Perlan kanssa oli täysi työ saada se pysymään töltissä kun töltti esitettiin vapain ohjin. Tahtirikkoa oli havaittavissa, mutta onneksi sillä oli luontaisestikin näyttävä ja korkealiikkeinen töltti, joka antoi sentään vähän anteeksi nuoren hevosen jännitystä. Jäin kuitenkin itse vähän himmailemaan hitaassa töltissä, joka rokotti pistesaalista. Kaikki ratsastamani hevoset pääsivät kuin pääsivätkin kuitenkin jatkoon huomiseen finaalipäivään. Siitä ei kuitenkaan ollut suuria odotuksia enää. Sunnuntai, finaalipäiväNäin painajaisia koko viime yön. En saanut kunnolla nukutuksi, joten huolta pommiin nukkumisesta ei ollut. Herätin Emman ja Ninnin hyvissä ajoin aamupalalle, jonka jälkeen suuntasimme jälleen raviradalle. Odotellessamme ensimmäisen T1-luokan alkua pyörähdimme shopping-alueella. Mitäänhän en varsinaisesti tarvinnut, mutta myynnissä oli liikaa kaikkea kivaa jota vain ei voinut ohittaa. Perlalle löytyi uudet islantilaisuitset sekä islannin väreissä komeillut satulahuopa, tallin yhteiseen käyttöön ostin pari harjakassia ja VIM2022-seinäkalenterin. Molemmille kisahoitajiksi lähteneille ostin kiitokseksi käsinneulotut islantilaisvillapaidat eli lopapeysat. Emma valitsi metsänvihreän Riddari-mallin ja Ninni ruosteenvärisen Alasuqin. Näille tosin ei vielä ollut näissä hellelukemissa käyttöä, vaan ne menivät suoraan auton takapenkille odottamaan. Jännitys kisapaikalla oli käsin kosketeltavaa. Yleisö hurrasi etenkin suomalaisratsukoiden kohdalla ennennäkemättömän innokkaasti ja ratsukko toisensa perään tuuletti hyvän suorituksen merkiksi. Minua jännitti, mutta lähtisin silti suorituksiin hymyssä suin ja olisin onnellinen edes finaalipäivään pääsystä. Yrittäisin ainakin. Taso näissä kilpailuissa oli myös todella kova; ratsukoita oli tullut Fiskarsiin ympäri Eurooppaa ja jäin vain pohtimaan kuinka monta islantilaislähtöistä hevosta tulisi Suomen maalla myyntiin näiden kilpailuiden jälkeen kun hevosia ei voinut viedä takaisin kotimaahansa Islantiin (onneksi ei ollut nyt rahaa ostaa eikä tilaa uuteen hevoseen, vaikka iskinkin silmäni punahallakkoon Vísla frá Winmouriin...). Täksi päiväksi myös äiti ja isä olivat saapuneet Fiskarsiin tytärtään kannustamaan. Äiti oli painattanut tummansinisen t-paidan jonka selässä komeili ANKI FRYKBERG - FINLAND, joka tietysti huvitti minua ja isää - äiti oli suurin fanini ja oli jakelemassa nimikkopaitoja jokaiselle suomalaiselle joka sen vain halusi vastaanottaa. Päivän verkat hoidettiin aikalailla samalla kaavalla kuin eilen, mutta kävin vielä jokaisen kanssa Emman ja Ninnin ratsastuksen jälkeen kokeilemassa tarkemmin hevosten tämän päivän mielialat selästä käsin. Jokaisen hevosen kohdalla tavoitteeni oli ensin pehmitellä niiltä matkajäykkyyksiä pois ja sitten päivä päivältä lisätä volyymia; kohti kisamoodia säilyttäen kuitenkin pehmeyden ja rentouden. P2-luokka oli päivän ensimmäinen luokka, joten verryttelylle olisi ollut enemmänkin aikaa mutta kuumuudesta johtuen pidin sen melko lyhyenä. Passilajit eivät olleet oma juttuni laisinkaan, mutta viisikäyntihevosen omistajana oli "pitänyt" laajentaa omaa repertuaaria siihenkin suuntaan. Sinänsä oli onni, että P2-luokassa aika ratkaisi. Periaatteessa riitti siis, että ajanottoalueen sisäpuolella meni passia niin lujaa kuin hevosen kintuista pääsi. Ninni ojensi Hnetan minulle ja totesi lämmitelleensä säästeliäästi, mutta hevosen tuntuneen ihan hyvältä. Ei muuta kuin passirataa kohti ja passifiilis päälle! Sain laukan kautta Hnetan helposti passiin ja ajanottopisteestä annoin sen venyttää askelta täyteen vauhtiin. Tuntui kuitenkin, että oma istuntani esti sitä pääsemästä parhaaseen suoritukseen, vaikka passissa pysyttiinkin koko suoran ajan. Juoksulle tuli aikaa 7.54" ja se riitti mestaruushopeaan. Ohhoh, tölttiratsastajakin pärjäsi näköjään passiluokissa kun oli tarpeeksi laadukas peli alla! Omien suoritusten välissä istuin välillä katsomossa kannustamassa muita suomalaisratsukoita, välillä kävin tsekkaamassa Emman ja Ninnin tilannetta tallialueella. Heillä oli kuitenkin homma paremmin kuin hyvin hallussa, he olivat jakaneet vastuuta itsenäisesti niin, että Ninni lämmitteli hevosia ja Emma hoiti niitä kuntoon ja pois radalta. Suorituksen jälkeen jokainen hevonen pääsi virkistävään vesipesuun ja tarhaan lepäilemään. Pienen hengähdystauon jälkeen minulle ojennettiin kävelytetty Kalle, jonka kanssa kävin tekemässä viime hetken säädöt ennen kisasuoritusta. Radalla Kalle tuntui hyvältä, mutta olisi ehkä saanut olla vähän energisempi. Taisi kuumuus verottaa hänenkin virtaa, sillä usein Kalle syttyy finaalissa entisestään. Kalle oli kuitenkin todella varma läpi suorituksen ja vain yksi pieni rikko tapahtui (jota toinen tuomari ei onneksi edes nähnyt). Pisteitä saatiin jopa 8.44 ja lopullinen sija oli toinen - siis tästäkin luokasta tuli mestaruushopeaa. Ennen kisoja tavoitteeni Kallen kanssa oli päästä edes kymmenen parhaan joukkoon, joten ei tässä paljoa tyytyväisempi voisi olla. Vaikkakin vielä se kultainen issikkapatsas oli saavuttamatta... Ennen T2-luokan alkua taivaalle alkoi nopeasti kertyä tummia pilviä ja ehdin jo ajatella viikkokausien hellerupeaman repeävän nyt ukkosmyrskyksi. Muutama pisara sieltä saatiin niskaamme, mutta se oli ainoastaan virkistävää paksuissa kisavaatteissa hikoilleena. Perlan kanssa suoritettava luokka oli se, mitä kisoilta eniten odotin. Minulla oli kuitenkin suuret odotukset Perlan tulevaisuuden suhteen ja kyseessä oli kuitenkin ykköslajini T2, mutta Perlan kokemattomuus voisi kääntyä meitä vastaan; toisaalta se oli jo eilen päässyt maistamaan ison maailman kilpailuja ja saattaisi tänään pystyä ottamaan rennommin. Olin innoissani, mutta vähän peloissanikin, mutta Emma ja Ninni saivat minulle juuri oikean fiiliksen lämmittelyssä. "Perla näyttää niin hyvältä! Vitsi mikä töltti, pidät vaan keskivartalon tuen tosi voimakkaana!" Ninni kannusti ja molemmat näyttivät peukkuja siirtyessäni collecting ringiin. Kaiuttimista kajahti kasarisuosikkini Bruce Springsteenin Dancing In The Dark, jonka olin ilmoittanut kisakappaleekseni. Se toi minulle valtavasti iloa ja hyvää mieltä suoritukseen, ja yleisön kannustaessa minut radalle päätin, että nyt näytämme sen mistä meidät on tehty! Perla sai itseluottamuksestani lisää hyvää energiaa ja tunsin kuinka se kasvoi allani ja pehmeni jännityksensä alta. Nyt ei tarvinnut väkisin vääntää hymyä, vaan virne kumpusi kasvoilleni vaistomaisesti päästäessäni ohjat vapaiksi ja vilkuttaessani pauhaavalle yleisölle. Välillä piti kuitenkin keskittyä pitämään Perlan töltillä, jolloin ilme vakavoitui hetkellisesti ja kaikki fokus oli ratsastuksessa fiilistelyn sijaan. Nälkä kuitenkin kasvoi syödessä ja suorituksen jälkeen mitali kävi jo mielessä ja siksi seuratessani muiden suoritusten kohoamista tulostaulussa meidän yläpuolellellemme olivat omat fiilikset ovähän sekavat. Jälkikäteen ajateltuna ei kuitenkaan voi olla muuta kuin tyytyväinen, sillä teimme hienon suorituksen nuorella hevosella hurjan kovassa seurassa; pisteitä 7.38 ja sijoitus 5/7. Kovat olivat kuitenkin vastustajat, eikä tällä kertaa pistepotti riittänyt palkintosijoille Perlan kanssa. Toiseksi viimeiseen finaaliluokkaan, eli V1-nelikäyntiin oli edennyt Sofie Roslund Kafkalla. Siskonsa Marie ja Prettur olivat karsiutuneet eilen pois finaalista, mikä ei pullamössöpretturilta ollut mikään yllätys. Sofie ratsasti eleettömästi ja hienossa harmoniassa Kafkan kanssa ja uskokaa tai älkää - siitä seurasi peräti kolmas hopeamitali Löfgårdiin. Huh, siis meidän tallilla on kolme mestaruushopeaa tänä vuonna! (Vaikka paluumatkalla hieman näiversikin se, että olimme olleet näin monesti näin lähellä kultaa... Ensi vuonna ollaan piirun verran parempia!)
|
|
|
|
Post by Anki Frykberg on Oct 7, 2022 16:42:03 GMT
__________________________________
#8# | Sipoon susi ja kiukkutamman arvoitus
✎ perjantaina 7. lokakuuta 2022 __________________________________
 Jossain vaiheessa raja oli tullut vastaan Perlan pukkilaukkakohtausten kanssa ja se oli täytynyt käyttää hevosklikinalla tarkistamassa tamman tilanteen. Olin lukenut niin paljon hevosten kipukäytöksestä ja tutkinut suurennuslasin kanssa ratsastusvideoitamme, että en nähnyt mitään muuta syytä Perlan käytöksellä kuin kipu. Tosin valveuduin aiheesta niin paljon, että olin tätä nykyä varma jokaisen hevosemme olevan jollain tapaa kipeä.
Eläinlääkäri Mirva Blomfeldt teki tavanomaiset tarkastukset kerrottuani Perlan reaktiivisesta käytöksestä, jonka jälkeen Mirva suositteli selän kuvaamista. Kuvataan sitten, ajattelin samalla kun paksut setelitupot lentelivät siipiensä kanssa lompakostani eläinlääkärin taskuun.
No, mitään satavarmaa ja kiveen hakattua syytä kiukutteluun ei löytynyt, mutta Mirva suositteli Perlalle laserhoitoa kuureittain ja selkälihasten vahvistusta. Lähdetään nyt tällä liikenteeseen, sekä katsotaan varmuudeksi satulasepän kanssa nykyisen satulamme sopivuus.
Perla oli saanut eilen ensimmäisen laserhoitonsa, joten lähdimme rauhaksiin maastoon kävelemään ajatuksella että se saisi käyttää kunnolla kinttujaan ja selkälihaksiaan tarpoessaan umpimetsässä samoillen. Narun päässä Perla ei esittänyt kevätliikkeitään, vaan tuli tasaisen tarmokkaasti rinnalla eikä välittänyt säpsyillä.
Suuren hakkuukasan kohdalla takaisin päin tullessa Perla seisahtui kuin seinään ja jäi silmät toljollaan tapittamaan eteensä. Sieraimista pääsi agressiivista puuskutusta, jonka jälkeen se alkoi tanssahdella sivulta sivulta kuin etsisi parasta pakoreittiä. Kun sain Perlaa rauhoiteltua nostin katseeni ja aloin metsästää katseellani Perlaa järkyttänyttä seikkaa. Mäkinen hakkuuaukea näytti tuiki tavalliselta. Muutama harakka kaarsi taivaalla ja syystuuli irroitti koivuista kellastuneita lehtiä ilmaan. Kaikki kannot näyttivät ensisilmäyksellä paikallaan möllöttäviltä karhuilta, mutta ei sentään - mielikuvituksen tekosia vain.
Vaan mikä tuolla liikkuikaan?
Voiko se olla, toden totta..?
Rinnettä ylöspäin liikkui vaalea nelijalkainen hahmo, joka eteni siksakkia kaadettujen puunrunkojen välissä lopulta seisahtuen ja jääden meitä katsomaan.
Susi.
Välimatkaa meillä ja yksinäisellä sudella oli reippaat sata metriä, joten en ollut välittömästi huolissani hyökkäyksestä. Aloin huudella sille painokkaalla äänellä lasten Mörrimöykky-laulua (ah, kamalaa miten ammatti puskee läpi myös näin vapaa-ajalla); TIU TAU TIU TAU, TILITALI TITTAN, SIRKAT SOITTAA SALOLLA - samalla susi päätti jatkaa matkaansa ja päästi meidät omille teillemme.
Kohtaaminen oli ollut lyhyt, mutta ainutlaatuinen - en ollut koskaan aiemmin nähnyt sutta luonnossa. Sipoon sudesta oltiin kyllä juoruttu lehtien otsikoissa jo kesästä lähtien, sillä tämä susi ei kuulma karttanut ihmisiä ja kuljeskeli pelottomasti myös paikkakuntalaisten pihoilla.
Tuskin se kuitenkaan hevoslauman kimppuun kävisi. Vai kuinka...? |
|
|
|
Post by Anki Frykberg on Apr 10, 2023 10:55:39 GMT
__________________________________
#9# | Maanteiden kauhuja ja vahatippoja
✎ maanantaina 10. huhtikuuta 2023 __________________________________
"Vahatipat löytyy. Haluatko kuvan?" Perlan tiineys oli edennyt jo siihen pisteeseen, että sille oli tänään ilmestynyt vahatipat. Tietysti juuri silloin, kun olin reissun päällä! Scandic-hotellin aamiainen oli mennä väärään kurkkuun nähdessäni Alettan lähettämän viestin - nytkö alkaisi jo tapahtua. Haarukoin viimeiset munakokkelin jämät ja vilkaisin kelloa. Kuopion laitamilta laskettelisi kuusi tuntia takaisin Sipooseen. Ei, reilut kuusi tuntia, sillä meillä oli hevonen mukana. Sitä paitsi näillä korkeuksilla oli vielä luntakin. Eli luultavimmin kahdeksan tuntia. Olimme lähteneet viemään Náttista uuteen kotiinsa Huldulfólkiin, vasta avajaisia viettäneelle issikkatallille, ja samalla reissulla hain myös tuttuun tapaani täytettä tyhjentyneelle karsinalle. Hurautimme Anssin kanssa aamupalalta suoraan hakemaan tätä uutta hevosta, Áraa, ja painoimme tallan pohjaan. Huomautin nopeasti miehelleni, että hevostrailerin kanssa saisi ajaa vain kahdeksaakymppiä - sen satasen sijaan, mitä Anssi paineli menemään. Kestää ikuisuus päästä perille, hän marmatti. Hän raaski kuitenkin laskea nopeutensa kompromissinä kahdeksaankymmeneenkuuteen. Takana ajanut auto ei pitänyt matkanopeuden hidastumisesta, joten auto seurasi meitä vaarallisen lähellä traileria. "Onko tolla edes yhtään turvaväliä? Mikä idiootti!" Anssi kailotti vilkuillen sivupeiliä. Hän painoi muutaman kerran nopeasti mutta erittäin hellästi jarrupoljinta; sen verran, että jarruvalot nipin napin edes välähtivät. Se oli hänen tapansa ilmaista takanaolijalle, että liian lähellä oltiin. "Siis se varmaan ymmärtää, että meillä on 500-kiloinen hevonen tuolla takana ja millaista jälkeä se tekee jos se lävähtää tuulilasiin", jatkoi Anssi. "...400-kiloinen, ei nyt liioitella sentään. Näytänkö fakkia ikkunasta?" vitsailin. Seurasi valojen väläyttelyä, jonka jälkeen takana oleva autoilija sai tarpeekseen ja kiihdytti ohitukseen. "Vihdoin. Uskalsi se sittenkin näköjään lähteä ohitse." Mutta mitä vielä! Ohituskaistalle käännettyään auto rullasi töötti pohjassa koko matkan ohitsemme. Siis mitä helvettiä?! Suustani pääsi täysin varoittamatta raivoisa kirosanalitania ja nousi se fakkikin sieltä lopulta pystyyn, kun kuljettaja oli etupenkkimme kohdalla. Hän ilmaisi itseään täysin samalla tavalla kuin minä olin tehnyt. Olimme kuin kaksi hajuetäisyydelle kytkettyä vihaista ja vesikauhuista pitbullia ennen kunnon rytinää. "Jävla skitstövel!" alkoi Anssikin karjumaan kohti ikkunaa. Trailerissa alkoi jytke ja se heilutti koko maasturiamme puolelta toiselle. Törttöilijä pääsi menemään, hän paineli jo niin pitkällä että takavaloista näkyi vain pieni kangastus tässä kohtaa. Pysähdyimme heti seuraavalle levähdyspaikalle katsomaan Áran tilannetta. Sen herasilmä vilkkui valkoisenaan, karva oli hien peitossa eikä heinäkään enää maistunut, mutta se ei enää yrittänyt pyöriä trailerissa. Kaadoin Áralle kanisterista vettä ämpäriin ja yritin juottaa sitä, mutta vesi ei juurikaan kelvannut. "Et usko tätä", kuului Alettan tuorein viesti joka oli saapunut muutama minuutti sitten. "No? Joko se synnyttää siellä? Me ollaan vasta Hankasalmen kohdalla!"
"Ei, ei, täällä ollaan vielä yhtenä kappaleena mut KAFKALLAKIN ON VAHATIPAT!!!"
Työnsin Anssin takaisin kuljettajan paikalle ja hoputin meitä kohti kotia. Anssi kyseli, että saiko nyt jo ajaa vähän kovempaa. En minä mikään poliisi ollut, mutta minun puolestani vakionopeudensäädintä sai nostaa parilla kilometrillä per tunti. Eiväthän ne sakot minun olisi ja kaiken lisäksi tässä oli kiire! Loputtoman pitkältä tuntuneen matkan (ja kahden vessa- ja evästenhakutauon) jälkeen traileri kuopaisi maata Löfgårdin pihassa. Aletta oli pitänyt minut ajan tasalla koko matkan, yhtään varsomisen elkeitä ei vielä ollut vahatippojen lisäksi. Aletta oli tuonut hevoset jo sisälle ja Perla otti minut innokkaasti vastaan karsinassaan. "Pitäiskö siirtää Perla pihattoon yöksi? En haluaisi, että se varsoo talliin, ettei vaan jää jumiin siten seinän väliin", kysyin Alettalta, joka lakaisi kiireisen näköisenä tallin käytävää. Niinpä Perla lähti seuraaviksi öiksi viettämään pihattoelämää ja Rökkvi siirtyi siksi aikaa Perlan tilavaan yksiöön asumaan. Perla ei näyttänyt viihtyvän pimeässäpimeähkössä pihatossa, mutta Rökkvi sen sijaan tuumasi että tämä sisäkissaelämä on parasta ikinä ja piehtaroi karvansa täyteen turvetta. Voi kumpa molempien varsominen sujuisi hyvin!
(Jälkikirjoitus seuraavana iltapäivänä...)
Maanantain myöhäisillassa alkoi tapahtua - nähtävästi aina kun olen syömässä, niin jotain merkittävää alkaa kehittyä. Iltapalatarpeet lensivät sivuun kun rynnistin pihaton puolelle nähtyäni varsomiskamerasta Perlan vetäytyvän makuulleen makuuhalliin ja silloin tiesin, että nyt oli menoa! Annoin Perlalle rauhan, katselin tapahtumaa sivusta ja pidin muita hevosia kauempana vetämällä äkkiä yhden ylimääräisen lanka-aidan makuuhallin edustalle. Jännityksen sekaisen tunnin päästä musta tammavarsa pulahti oljille - ja heti seuraavassa käänteessä alkoi Kafka näyttää varsomisen merkkejä! Kääk, mitä draamankäänteitä oli tämä päivä pullollaan! Aamuun mennessä myös Kafka oli varsonut. Kunpa vaan ei olisi niin sanotusti double trouble, kun saavat yhdessä ikätoverinsa kanssa rellestää ja tutkia maailmaa...
 Varsat saivat nimekseen "Lausn fra Löfgård" ja "Netla fra Löfgård". |
|
|
|
Post by Anki Frykberg on Aug 6, 2023 15:53:17 GMT
__________________________________
#10# | MM-ilmoittautumisia ja muita mietteitä
✎ sunnuntaina 6. elokuuta 2023 __________________________________
Pysähdyn naputellessani ilmoittautumista ratsastuksen maailmanmestaruuskilpailuihin. Ne järjestetään tällä kertaa Ruotsissa, muutaman kuukauden päästä ja se koittaa nopeammin kuin luulenkaan. Sormeni seisahtuvat Perlan nimen kirjoitettuani. Ne pyyhkivät nimen pois ja kirjoittavat tilalle Ára.
En tiedä onko Perlasta sittenkään kilpahevoseksi. Se turhauttaa. Tekee mieli heittää hanskat tiskiin, potkia kiukuspäissä seinänkarmeja ja laittaa koko hevonen myyntiin. Hevonen, joka on raahattu isolla rahalla Islannista, jonka piti olla tulevaisuuden toivoni, ei ole näyttänyt sellaista menestystä jota olen haaveillut. Se on vuoden aikana napsinut vain kourallisen ruusukkeita, mikä on paljon vähemmän mitä siltä odotin. Tällä töltillä sen pitäisi olla oikea ruusukehai.
Vaikka onhan sillä ollut niitä selkävaivoja, jotka ovat haaveita hidastaneet. Läpi viime syksyn se sai laserhoitoa kuureittain ja holtittomat pukittelut vähenivät. En voi sanoa, että loppuivat, mutta - noh - ainakin vähenivät. Samaan syssyyn Perla päätettiin astuttaakin, jos siitä kerran ei silloin ollut aktiiviseen harrastamiseen. Nyt tuo varsa, mustanpuhuva Lausn, alkaa olla siinä iässä että vieroitus koputtelee ovia ja Perla voisi palata tavoitteellisempaan treeniin. Vielä tietoa siitä minne Lausn lähtee kasvamaan, ei ole.
Ei tunnu hyvältä laittaa Perlaa näin isoihin saappaisiin, ehtisihän sitä ensi vuonnakin.
Kerron tuntemuksistani Ninnille, luotto-opettajallemme, joka on laatimassa tulevan syksyn tuntisuunnitelmia tallin takapihalla ison koivun varjoissa. Ninni nyökyttelee myöntyvästi. Hän on itse lähdössä Glaifran kanssa samalle reissulle ja mietin, mihin aika on oikein karannut, sillä vastahan tamma oli vasta pieni ja honkkeli varsa.
"Mutta mitä jos?", aloitan toiveikkaana ja nojaan jykevään puuaitaan, jonka takana tarhaa laitumelta takaisin tallille saapuneita hevosia. "Mitä jos tuuli onkin nyt myötämielistä viimein? Perlakin on saanut kasvaa ja aikuistua, uskon, että se on jättänyt hölmöilyt jo sikseen."
Ninni katsoo minun suuntaani nenäänsä nyrpistäen. "Perlako, aikuistunut?" hän sanoo ja hymähtää perään.
"Ára sinne on joka tapauksessa ainakin lähdössä. Perlan kohtaloa tässä vielä mietin. Niin kuin ylipäätäänkin", tuumin. Poltteleva tunne alkaa painaa rinnassa. "Mitä jos siitä ei olekaan kilpahevoseksi? Mitä minä sitten sillä teen?"
"Laitat tunneille tietenkin", ehdottaa Ninni. Hän on laskenut tuntisuunnitelmansa jalkojensa juureen ja antautuu nyt täysin keskustelumme vietäväksi. "Joo - tiedän, tiedän. Se on sinulle niin tärkeä. Mutta ei sitä alkeistunneille tarvitsisi laittaakaan, pidät sitä niin sanotusti parempien ratsastajien hevosena. Sellaisena, jonka saamista tunnille voisi kutsua palkinnoksi."
Hän ihmettelee myös, miksi Ára on lähdössä maailmanmestaruuskilpailuihin, eivätkä vanhat konkarit kuten Hneta tai Kalle. Tallin konkarit ovat ehdottomasti kuitenkin enemmän passihevosia, enkä ole niin kiinnostunut passiluokkien ratsastamisesta. Lähikisoissa voin ilmoittautua huvin vuoksi niihin, mutta isommissa kilpailuissa tahdon töltätä. Sydämeni palaa ikuisesti tölttiluokille.
En jää vellomaan Ninnin ehdotukseen Perlan siirtämisestä tuntikäyttöön, sillä se kuulostaa aivan mielipuoliselta. Perla on aivan liian kallis hevonen tuntiratsastajien moukaroitavaksi.
Huomaan ajattelevani, että onneksi kiireinen ratsastuskouluarki alkaa taas huomenna. Koska sehän se vasta hehkeää onkin; paperinpyörittelyä ja myöhästyneiden maksujen perään huhuilua. Siinä ei jäisi aikaa tällaisella turhanpäiväiselle vatvomiselle, mikä aiheuttaa vain harmaita hiuksia. Tällä hetkellä ajatukset kuhisevat kuin mehiläiset pesässään, eikä niiden seasta löydy sitä punaista lankaa mihin tarttua. Pitikö joku hevosista vielä kengittää ennen kauden alkua? Joko Rökkvin rokotuskortti löytyi? Muistinko laittaa Lausnin rekisteripaperit eteenpäin? Ja painavimpana kaikkien näiden seassa; miltä Perlan tulevaisuus näyttäisi.
Koska virallisesti arki alkaisi vasta huomenna, napautan lakkini lippaan etusormella ja kysyn Ninniltä: "Käynkö hakemassa lasilliset?"
"No jos ei sillä tavalla lähde mielen solmut avautumaan, niin ei sitten millään. Tuo vain, tack", Ninni myöntyy ja jää odottamaan viinitilaustaan, joka saapuu alta aikayksikön paikalle.
|
|
