Pretturin hoitovihko

Marraskuu

Marraskuinen pohjoistuuli puhalsi jäätävän kylmänä. Se ulvoi katoilla ja pyöritti teiden varsille ja pelloille satanutta ohuen ohutta lumikerrosta. Vilja veti hupun päähänsä, oli kiitollinen tuulelta suojaavista ulkoiluhousuistaan ja kuunteli kenkien alla katkeavien olkien kahinaa sänkipellolla. Pelto taisi olla lähimaaston ainoa, jota ei ollut käännetty, ja traktorin renkaiden jättämissä urissa näkyi paljon kavionjälkiä. Pohja oli kieltämättä hyvä, toistaiseksi varmaankin paras, sillä tiet ja kenttä olivat ensimmäisten päiväpakkasten myötä jäätyneet kivikoviksi. Pretturia ei viima näyttänyt häiritsevän ollenkaan. Hevonen oli ensi töikseen puukottanut turpansa teräviin oljentynkiin ja tasan keskeltä sierainten välistä norui vähäinen verivana, joka sekin alkoi jo jäätyä. Vilja oli aluksi säikähtänyt melkein suunniltaan ollen varma, ettei tallille olisi enää jatkossa asiaa.

Tilanne oli se, että viikkojen takaisen ylimääräisen tallikäynnin jälkeen Viljaa ei ollut enää iltaisin näkynyt kotona. Äiti suhtautui asiaan edelleen vähän varauksellisesti ja etenkin huonolla tuulella ollessaan valitti tyttären koulunkäynnin kärsivän jatkuvasta tallilla roikkumisesta. Vilja oli kuitenkin todistanut luulot turhiksi tuotuaan kotiin kaksi kympin koepaperia, eikä aikonut potea huonoa omaatuntoa. Omien vakiotuntiensa lisäksi hän oli ehtinyt auttaa ratsastajia Pretturin harjaamisessa ja varustamisessa, taluttanut ties kuinka monta tuntia, siivonnut tarhaa, ja sietänyt ponikerholaisia. Maastoon hän ei ollut vielä kehdannut lähteä omin päin muutoin kuin talutuslenkeille.

Tänään(kin) hän oli valinnut mieluummin arktisen ulkoilman ja paleltuneet sormet, kuin jäänyt kotiin takkatulen ääreen, sillä äidin sisko oli poikennut käymään pienten lastensa kanssa. Vilja ei kestänyt serkkujensa metelöintiä ja vielä vähemmän sitä, että nämä järjestelmällisesti tuhosivat hänen tavaroitaan. Onneksi Marko ei ollut yhtään vieraanvaraisempi, ja oli siirtänyt lipaston portaiden yläpäähän niin, etteivät nulikat päässeet tahmatassuineen lähellekään heidän huoneitaan. Tietäessään omaisuutensa olevan turvassa, Vilja oli paennut tallille - ja päätynyt ojasta allikkoon. Prettur-parka oli vuorollaan joutunut hressiläisten uhriksi toimittamaan demohevosen virkaa, joskaan se itse ei ollut ollut pahoillaan, kuten hoitajansa. Ponikerholaisten silmissä hoitajat olivat jumalasta seuraavia, ja kaikki tielle osuvat saivat ihailevien katseiden lisäksi vastata loppumattomaan kysymyspatteriin. Niinpä Vilja ei ollut päässyt livahtamaan satulahuoneeseen piiloon, vaikka kerhoaika oli oikeastaan ollut jo lopussa ja lasten pitänyt olla lähdössä pois. Hän oli saanut kuulla, kuinka ihana Prettur oli ja kuinka hyvin se oli harjattu ja oliko sillä kiva ratsastaa ja miten isoja esteitä Vilja osasi hypätä.

Kerholaisten kadottua Vilja oli vapauttanut Pretturin ja suunnannut sen kanssa kävelylenkille pellolle. Jopa talvituulen humina tuntui korvissa mukavammalta kuin lasten mekastus. Hän pyyhki jäätyneen veripisaran hevosen turvasta ja totesi, ettei pahaa vauriota ollut tullut. Vammakohta oli hyvin suojassa turpakarvojen alla, näytti siistiltä, eikä vuotanut enää. Ehkä hänen sittenkin annettaisiin jatkaa hoitajana. Hän taputti hoidokkiaan kaulalle, mutta ei enää päästänyt sitä maistelemaan mitään. Pelto vietti loivasti alaspäin. Vaikka tuuli ei enää osunut heihin yhtä pahasti, se tuntui silti kylmältä ja pöllytti lunta heidän päälleen. Itse asiassa, Vilja huomasi, lunta tuli myös taivaalta. Harmaa maisema muuttui entistä harmaammaksi ja näkyvyys heikkeni. Prettur näytti olevan myräkässä aivan kuin kotonaan siinä missä Vilja kiskoi huppua silmiensä suojaksi huonolla menestyksellä. Pellolle painuneet jäljet johtivat yhdessä kohdassa pienen ojan yli metsään, joten hänkin suuntasi reitin sinne. Ojanvarren korkean heinikon läpi oli selvästi puskettu ennenkin, siinä kulki selkeä hevosenmentävä kuja. Pohjalla näkyi ohutta jäätä. Vilja hypähti kuivan uoman yli ja oli vähällä liukastua lumen peittämään lantakasaan. Joku oli kulkenut samaa tietä melko äskettäin! Prettur tarkasteli ylitettävää estettä kuin suureenkin loikkaan valmistautuen. Oikeasti sen ei olisi tarvinnut hypätä ollenkaan, se olisi voinut vain astua yli. Ruuna tömäytti etujalkansa vastarannalle - mutta jätti takasensa paikoilleen. Siinä se jumitti ojan yllä kurottautuen haistelemaan puolituoretta kasaa. Vilja tuijotti sen toimintaa epäuskoisena. Prettur, ei! Hän kannusti hevosta liikkeelle, mutta sillä ei ollut kiirettä. Siihenkö eläin aikoi nyt ihan oikeasti jäädä? “Liiku!” Vilja veti riimunnarusta kevyesti ja lopulta Prettur hilasi itsensä rannalle vaikeuksitta. Hän pyöräytti silmiään, eikä voinut olla nauramatta.

Kuuset suojasivat tuulelta mukavasti. Metsän pohjalla ei ollut lunta senkään vertaa kuin pellolla, mutta Vilja toivoi sateen jatkuvan ja pakkasten pysyvän, jotta saataisiin oikea talvi, vaikka ensilumi todennäköisesti sulaisikin pois. Jouluna pitäisi ainakin olla lunta! Tallin ilmoitustaulullekin oli jo kirjattu lupa aloittaa joulukoristelut. Prettur ei vielä tiennyt, mutta kunhan he pääsisivät takaisin, se saisi koemaistaa ensimmäiset joulukeksit. Vilja silitti sen pitkiä poskikarvoja ja kuunteli kavioiden vaimeaa kopinaa jäistä neulasmattoa vasten. Minkälaiset koristeet ruuna haluaisi karsinansa oveen? Sille sopisivat ehdottomasti parhaiten lämpimät punaisen ja kultaisen sävyt. Hetkinen - Rohkelikon värit! Kotona oli jossain kaksi sarjaa joulupalloja Tylypahkan tupien vaakunoilla ja väreillä, joten yhden rohkelikkopallon voisi antaa Pretturin oveen silläkin uhalla, että sille tapahtuisi jotain.

Polulle alkoi hiljalleen kertyä lunta hiutaleiden väistellessä kuusten tuuheita oksia yllättävän taitavasti. Säätila oli oikein mukava, kun tuuli ei enää osunut heidän tielleen eikä ollut kylmä. Vilja luopui hupustaan ja mietti, kehtaisiko jo piakkoin lähteä ratsastamaan yksinään. Hän ei halunnut kenenkään ajattelevan, että olisi vain ilmaisen ratsastuksen perässä, ja oli siksi kahta kauheammin yrittänyt tehdä tallitöitä ja olla avuksi - jotta voisi sanoa ansainneensa pienen maastolenkin. Ei taluttamisessakaan mitään vikaa ollut, ja Prettur varmasti arvosti edes yhtä ratsastajatonta päivää viikossa. “Arvostatko?” Prettur pysähtyi tytön viereen ja tarkasti tämän kädet yhtä antaumuksella kuin joka kerta, vaikkei vieläkään löytänyt mitään. Ehkä se arvosti, Vilja kohautti hartioitaan itsekseen ja silitti karvapatjaa eläimen otsassa jouhien alla. Hän ei ollut aiemmin saanut pitää mitään hevosta tällä tavoin itsellään. Vikellystallilla, leireillä ja tunneilla oli aina joku jossakin lähistöllä katselemassa ja varmistamassa ja hoputtamassa.

Melkein liian nopeasti polku liittyi toiseen, joka vei tallille pihaton taakse. Prettur vastasi edestä päin kaikuvaan hirnuntaan. Heidät oli huomattu. Vilja kaiveli vielä kertaalleen haavakohtaa hevosen turvassa, mutta naarmu oli tosiaankin niin vähäinen, ettei sitä enää tahtonut löytyäkään. Sille tuskin tarvitsisi tehdä yhtään mitään. Prettur haikaili jo tarhan suuntaan, mutta Vilja hinasi sen perässään talliin. Kaviot oli ainakin puhdistettava, vaikka varsinaista harjattavaa ei hressiläisten jäljiltä ollutkaan. Elämää helpotti myös se, ettei vuohisista tarvinnut enää olla huolissaan. Pakkanen oli kovettanut kaiken muun ohella myös tarhan, eivätkä paksut karvat päästäneet lunta ja kosteutta jalkojen iholle asti. Tallissa oli mukavan lämmintä. Viima oli kuitenkin päässyt vähän paleltamaan! Viedessään harjakoria pois Vilja kirjoitti ilmoitustaululle maininnan haavasta Pretturin turvassa ja kuunteli samalla asianosaisen kolistelua karsinassa. Ruuna kävi hieman kärsimättömäksi, koska päiväheinien aika alkoi olla käsillä - ei juuri sillä sekunnilla, mutta kohta, ja eihän sitä koskaan voinut tietää, jos vaikka jäisi ihan kokonaan ilman. Satulahuoneessa hän etsi repustaan pienen rasiallisen keksejä, jotka oli säästänyt uuden reseptin testierästä, ja piilotti niitä taskuunsa. Oven ja ruokakupin rääkkäämisestä Pretturia ei voisi palkita.

Palattuaan hän puki hevoselle riimun ja talutti sen sivuovesta ulos. Kiireestään huolimatta ruuna malttoi sittenkin olla oma kiltti itsensä, eikä kiskonut mihinkään suuntaan. Se oli vainunnut herkut hoitajansa taskussa, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa sen päätöksiin - joulumausteet houkuttivat enemmän kuin heinänkorret. Muut hevoset liikehtivät odottavasti tarhoissa, osa kauempana ja osa aidan vierellä norkoillen. Lumisade jatkui yhä, mutta tuuli ei osunut tallin nurkalle. Maisema alkoi näyttää talviselta. Heinäkärrykin saapui juuri tarhan portille. Vilja varasti pienen hetken itselleen, täytti lupauksensa ja syötti keksit taskustaan Pretturille.

Huhtikuu

Viljaa nauratti. Oli kuitenkin parasta pitää suu kiinni, eikä pelkästään hammasrautojen takia. Kevät oli viimein tullut, ja ilmassa leijui vaaleita karvatupsuja, joita viileä tuulepyörre levitteli ympäri pihaa. Tallin taakse hoitopuomiin kiinnitetty Prettur ei tiennyt, miten päin olisi ollut. Se venytti päätään vuoroin ylös, vuoroin alas, eikä saanut turpaansa enempää rullalle Viljan raaputtaessa sen kylkeä haravalla. Vilja yritti pitää selkänsä tuuleen päin, mutta karvaa oli kaikkialla. Mustat vaatteet ja melkein valkoinen hevonen olivat ehkä huonoin mahdollinen yhdistelmä, vaan minkäs sille mahtoi. Äiti valitti huopuneista karvalaatoista, joita kaivoi kuivausrummun siivilästä, mutta yhtä lailla kaikkien muidenkin vaatteet olivat vaaleiden (koiran)karvojen peitossa, joten pelkästään Viljaa ei voinut syyttää. Tallivaatteita äiti ei kuitenkaan päästänyt sisälle muulloin kuin pesupäivinä, vaan ne piti säilyttää kuistilla ravistamisen jälkeen, minkä vuoksi isä valitti koko eteisen haisevan hevoselle. Voi, voi, Vilja ajatteli, itsepähän antavat luvan käydä tallilla.
“Vilja, mitä sinä teet?” Anki oli ilmestynyt tallin ovesta pihamaalle.
“Haravoin”, Vilja virnisti ja lopetti puuhansa hetkeksi, “Se ei ole tyhmää, jos se toimii!”
“Niin näyttää toimivan”, Anki nauroi ja silmäili Pretturia, joka alkoi heti liikehtiä vaativasti. Vilja puolestaan katseli talitiaista, joka keräsi tarhaan levinneitä karvatuppoja enemmän kuin nokkaan mahtui. Prettur keskeytti hänen mietiskelynsä taklaamalla hänet takamuksellaan hoitopuomia päin.
“Höh!” Vilja ärähti ja siirsi hevosen takaisin omalle paikalleen. Siitä alkoi löytyä talvikarvan alta uusia värisävyjä, joita hän ei ollut vielä nähnyt.
“Ei saa lopettaa rapsuttamista!” Anki virkkoi lähtiessään hakemaan Perlaa tarhasta. Vilja nosti haravan ja jatkoi Pretturin raapimista, mutta vilkuili tallinomistajan perään pureksien alahuultaan ajatuksissaan. Muutama kuukausi sitten hänen paras ystävänsä Vera oli kertonut olleensa äitinsä kanssa apteekissa ja nähneensä siellä täydessä tallivarustuksessa jonkun, joka kuvauksen ja Viljan aiempien tietojen perusteella oli ollut Anki – ostamassa raskaustestejä. Vilja ei ollut puhunut asiasta kenellekään, ei tiennyt, eikä todellakaan aikonut kysyäkään, sillä mitä se hänelle kuului, kenelle testit oli tarkoitettu – Ankille itselleen vai jollekin muulle, eikä hän huomaamattomasta stalkkauksestaan huolimatta ollut päässyt selville tilanteesta.

Ratsastushousuja ei ehkä saisi enää koskaan puhtaaksi. Vilja tiesi sen jo ennen kuin tarrasi Pretturin harjatupsuun ja heilautti itsensä selkään, mutta kauhistui silti vähän vilkaistessaan lahkeita asettuessaan istumaan paremmin. Kuitenkin, tehty mikä tehty, sitä ehtisi miettiä myöhemminkin, ja ilman satulaa oli kaikkein parasta ratsastaa, varsinkin, kun Pretturin selkä oli niin mukavan pyöreä. Ruuna suunnisti oma-aloitteisesti pihaton taakse tutulle polulle. Pientareet ja metsän pohja olivat valkoisten laikkujen peittämä, ei lumesta, vaan valkovuokoista. Seassa pilkisti joitakin sinivuokkoja ja ojan reunalla ensimmäiset mukulaleinikit oikoivat lehtiään. Vilja karvasi housujaan vielä lisää venyttelemällä jalkojaan sivuille. Häntä ei ollut siunattu ylimääräisellä pituuskasvulla, mutta se teki Pretturista juuri sopivan kokoisen hänelle, eivätkä hänen karvaiset säärensä ja kenkänsä roikkuneet sen jaloissa edes nyt, ilman jalustimia. Luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta ei ollut tietoakaan. Linnut pitivät uskomatonta meteliä kaikkien laulaessa kilpaa yhtä aikaa. Vilja tunnisti ensimmäisenä peipposen, joka kuitenkin jäi toiseksi mustarastaalle, jonka laulu kaikui kaikkein kirkkaimpana. Puut ja pensaat panttasivat vielä lehtiään, mutta silmut kasvoivat melkein silmissä. Heidän selvittyään laitumien kohdalle polun yli kipitti västäräkki – kesään ei olisi enää pitkä aika.

Prettur köpötteli eteenpäin korvat pystyssä. Vilja antoi ohjien roikkua, mutta piti kurssin visusti keskemmällä, poissa pientareelta, jotta ensimmäiset vihreät korret eivät kävisi liian vastustamattomiksi. Peukalon kokoinen kimalainen törmäsi hänen hihaansa jatkaen sitten matkaansa vähän sekavan näköisenä, ja aurinko lämmitti selkää, jota tuuli puolestaan tuiversi niin, ettei kevään koleus päässyt unohtumaan. Ohut takki ei ollut sittenkään ollut liioiteltu valinta. Laitumet toivat silti hänen mieleensä tulevan kesän, josta – ehkä, toivottavasti – tulisi edellisiä hevospitoisempi. Vaikka ratsastustunnit olisivat tauolla, hän saisi silti käydä tallilla ja pitää Pretturin melkein kokonaan itsellään, eikä enää tarvitsisi odottaa kiltisti syrjässä kunnes tunnit jälleen jatkuisivat. Vilja inhosi hellettä ja porottavaa aurinkoa, mutta odotti ensimmäistä sadetta, omenapuiden kukkia, öitä ulkona ja elokuun tähtitaivasta ja ukonilmoja. Kesä toisi mukanaan myös kaksi leiriä ja kesätyöt. Ensin olisi tiedossa hevosleiri Kaustisissa ja vähän myöhemmin rippileiri Lapissa. Riparille oli ilmoittauduttu jo syksyllä, ja hän oli ensinnäkin päässyt samalle leirille Veran kanssa, ja toisekseen he olivat saaneet toivomansa paikat erityiseltä vaellusleiriltä. Kesätyöpaikkoja taas isä oli jo selvitellyt hautausmaan puutarhurilta, vaikka varsinainen kysyminen Viljan olisi tehtävä ihan itse. Kunhan vain aikaa jäisi muuhunkin kuin työntekoon, ja ehtisi nauttia lomasta. Hyvänä puolena olisi toki se, että syksyllä hänellä olisi omaa rahaa enemmän kuin ehkä ikinä aiemmin.

Traktoripolku nousi viimein hiekkatielle, joka kiemurteli peltojen ja metsien välissä. Asiakasmaastoilla tässä kohdassa yleensä ravattiin tai töltättiin, joten Pretturin reipastuessa Vilja joutui keräämään ohjia tiukemmalle estääkseen ruunaa tekemästä liian itsenäisiä päätöksiä. Siitä oli tullut talven aikana hieman vallaton. Se esitti omia mielipiteitään aiempaa useammin. Ideoistaan huolimatta se oli kuitenkin aina yhtä luotettava ja turvallinen kuin ennenkin eikä tehnyt mitään vaarallista, minkä vuoksi Vilja oli silloin tällöin saattanut myöntyä sen ehdottamiin askellajeihin, joten ehkä syy ei sittenkään ollut pelkästään Pretturin. Ehkä se oli vain oppinut Viljan tavoille ja tiesi, kuinka pitkälle voi mennä. Ehkä heistä molemmista oli tullut vähän vallattomia. Vilja pörrötti vaaleaa harjaa. Prettur käänsi korvansa taaksepäin ja heilautti päätään: jos nyt kuitenkin? Hyvä on – taas kerran, Vilja ehti tuskin ryhdistäytyä selässä, kun hevonen jo lähti reippaaseen raviin. Kuten sen käyntikin, myös ravi oli mainion tasaista, siinä oli helppoa ja mukavaa istua. Prettur oli hyvällä tuulella ja sen ilo tarttui ratsastajaankin. Vauhtia ei ollut liikaa, eikä tarvinnut murehtia hallinnan menettämisestä, eikä oikeastaan yhtään mistään muustakaan. Vilja ei voinut estää hymyä nousemasta kasvoilleen, vaikka tuuli lennätti ilmaan irronneita talvikarvoja, joista jokunen päätyi hänen suuhunsa. Kuivan tien pinnasta nousi pölypilvi heidän taakseen, ja edessä Pretturin korvista näkyi vain kärjet niiden hukkuessa ravin tahdissa liehuvan tumman otsatukan sekaan.