Kafkan hoitovihko

Metsä tuntui jatkuvan loputtomiin ja lopulta minun oli pakko pyytää Masi pysähtymään, sillä olin tottunut hölkkäämään pääsääntöisesti tasaisessa maastossa, joten metsässä lenkkeily otti koville. Vedin vetovaljaat Masin pään yli ja se istahti viereeni odottamaan vapautuskäskyä. Odotin hetken, että hengitykseni tasaantuisi edes hieman ja vapautin koiran. Masi ampaisi ensin täysillä eteenpäin, kääntyi ja ampaisi sitten yhtä kovalla vauhdilla takaisin luokseni. Lähdin kävelemään verkkaisesti eteenpäin ja päätin poiketa polulta metsään.

Kaivoin puhelimen taskustani ja vilkaisi kelloa. Kirosin mielessäni. Kello oli jo reilusti yli kahdeksan, mikä tarkoitti sitä, että Lilli ja Aleksi olivat varmasti jo heränneet ja alkaneet aamupalalle. Päätin kääntyä takaisin kotiin ja vislasin Masin luokseni. Koira ei kuitenkaan tullut, vaan oli jähmettynyt tuijottamaan jotakin.

- Masi heti tänne! huudahdin ja koira tuli todella vastahakoisesti vinkuen minua kohti samalla vilkuillen taakseen.

- No mitä siellä nyt on?

Kävelin samaan kohtaan, missä Masi äsken seisoi ja säpsähdin. Hevosia. Miten kauas oikein olinkaan tullut? Lähdin varovasti kävelemään kohti tallia ja kytkin Masin takaisin remmiin. Se kitisi hiljaa. Metsän laidalle päästyämme näin pihassa suuren kotoisan näköisen talon, kentän ja tarhoja. Alhaalla näkyi menevän asfalttinen kävelytie. En uskaltanut kävellä suoraan tallin pihaan, vaan kiersin metsästä kävelytielle. Pihassa oli pieni postilaatikko, jossa luki Löfgårdin talli.

Pikaisen googlettelun jälkeen totesin, että tallissa on asiakastoimintaa. Minusta oli hassua, että näin lähellä meitä oli hevostalli. Pohjoisessa talleja ei ollut kovin lähellä tai jos oli, mitään asiakastoimintaa ei ollut. Astelin tallin pihaan ja katselin ympärilleni. Paikka näytti hyvin hoidetulta. Talli oli viihtyisän näköinen ja kenttäkin oli sen näköinen, että sitä käytettiin, vaikkakin sen ympäri kiertävä rata hieman kummastutti minua. Lähdin kiipeämään ylämäkeä kohti tallia, sillä ajattelin siten löytäväni helpoiten henkilökuntaa. Olin oikeassa. Tallin ovi oli raollaan.

- Moi! huhuilin ovelta tyylikkään näköisesti pukeutuneelle työntekijälle.

- Moi! nainen huikkasi takaisin ja jatkoi käytävän lakaisua. - Oliko sulla jotain? nainen jatkoi ja vilkaisi Masia epäilevästi.

- Joo tai... Mä mietin et voisko täällä käydä joskus rapsuttelemassa heppoja, vastasin. Ei hitto. Rapsuttelemassa heppoja. Mitä mä oikein mietin?

- Tottakai voi! Jos sua kiinnostaa niin meillä on ihan sellaista hoitajatoimintaa täällä, nainen hymyili.

- Just, vastasin ja yritin hymyillä takaisin. Minusta tuntui, että ilme muistutti lähinnä virnistystä hymyn sijaan. Jäin seisomaan paikalleni ja mietin, kehtaanko enää jatkaa keskustelua. Masi haukotteli äänekkäästi ja alkoi pyöriä paikallaan. Se inhosi odottelua ja huomasin sen kiinnostuvan tallin hajuista.

- Tuu vaan tänne peremmälle, nainen huikkasi katkaisten hiljaisuuden.

Kävelin Masin kanssa karsinoiden ohi ja ihastelin hevosia. Islanninhevosissa oli jotain kiehtovaa niiden erikoisten askellajien vuoksi ja ne onnistuvat aina näyttämään niin suloisilta.

- Mä en oo kolmeen vuoteen edes koskenut hevosiin, huokaisin.

- No täällä pääset onneksi rapsuttelemaan, nainen vastasi.

- Mitä se hoitajatoiminta pitäis sisällään? Pitääks mun olla täällä joka päivä aamusta iltaan jos mua kiinnostaisi? kysyin ja ajattelin kuulostavani typerältä. Juurihan kerroin etten ollut edes koskenut hevoseen kolmeen vuoteen ja sitten haluaisin heti ottaa hirveästi vastuuta.

- Ei tarvi joka päivä käydä, mutta tiettyä aktiivisuutta tietysti vaaditaan. Hevosen perustarpeista huolehtiminen ja tunneilla auttaminen kuuluu hoitajan hommiin, nainen naurahti.

- Miten mä pääsisin mukaan?

Pitkän juttelutuokion jälkeen paljastui, että nainen oli paikan omistaja ja että mä voisin aloittaa hoitajana, vaikkei mulla ollutkaan hurjaa määrää kokemusta. Omistajan nimi oli Anki. Tai oikeastaan se taisi olla lempinimi. Minulla meni vähän ohi se kohta, koska kerkesin jo innostua ehkä vähän liikaakin koko jutusta. Yritin silti antaa itsestäni hyvin hillityn ja rauhallisen kuvan. Kerroin Ankille Lillistä ja että toivoisin hänen valitsevan minulle (ja Lillille) sopivan hoitohevosen. Anki ehdotti Kafkaa ja lupasi hakea hevosen pihatosta, jotta voisin tutustua siihen paremmin. Jäin talliin odottamaan Masin kanssa ja lueskelin pöydälle jäänyttä Hevoshullua. Yhtäkkiä Masi sipsutti korvat tötteröllä jonnekin. En jaksanut alkuun välittää, mutta sitten muistin olevani vieraassa paikassa. Masi seisoi tallin ovella ja tuijotti ulos häntä viuhtoen. Hipsin koiran vierelle ja pihalla seisoi ilmeisesti joku tallilainen koiransa kanssa. Voi perse. Masi tuli kyllä kaikkien kanssa toimeen, mutta innostui usein leikkimään, no, beussimaisella tyylillä. Eli ihan liian rajusti. Koiran omistaja katsoi Masia järkyttyneenä. Yritin vakuuttaa Masin olevan ihan kiltti, mutta naisen epäilevästä katseesta päättelin, että hän ei uskonut minua. Masi otti muutaman reippaan askeleen vierasta koiraa kohti, jolloin toinen koira kipitti kovaa kyytiä häntä koipien välissä kauemmas. Nappasin Masia pannasta ja talutin sen sisälle. Hävetti ihan hirveästi. Nyt kaikki varmasti ajatteli heti minut nähdessään, että "tuo on se pikkuinen nainen, mikä on halunnut ottaa itselleen liian vahvan egonjatkekoiran". Olisin voinut vaipua maan alle.

Kotiin päästyäni Aleksi oli ärtynyt. Syystäkin. En ollut muistanut ilmoittaa mitään missä olen ja puhelinkin oli jäänyt äänettömälle. Mies kuitenkin leppyi nopeasti, kun kerroin innoissani päivästäni ja että Lillikin pääsee heppailemaan. Olin ihastunut heti Kafkaan ja olimme yksimielisiä Ankin kanssa siitä, että Kafka olisi loistava kaveri myös Lillille. En olisi malttanut odottaa, että pääsen uudelleen tallille.