|
|
Post by Anki Frykberg on Feb 24, 2022 18:36:05 GMT
 kulomusta ruuna om. Löfgård |
|
|
|
Post by Ragna Blomberg on Mar 17, 2022 8:45:15 GMT
Kaviollisia nallekarhuja, ja yksi rölli
perjantai 17. maaliskuuta
Huoneeni vaaleanvihreä seinät alkaa näyttää jo aika tutulta, kun sitä on tuijottanut ainakin tunnin putkeen. En oikeasti tee muuta. Käyn koulussa, teen läksyt ja lopun ajan makaan hiljaa seinää tuijottaen. Joskus saatan kuunnella musiikkia. En jaksa tai oikeastaan edes halua nähdä ketään. Tätä elämäni on ollut viimeiset kuukaudet.
Joku koputtaa huoneeni oveen.
“Mee pois, en jaksa puhuu just nyt”, huudan oven toisella puolella olevalle henkilölle, vaikka en edes tiedä, kuka siellä on. Vaihtoehtoja on kolme: isä, kaksoisveli tai pikkusisko. Heistä isä on ainoa, joka yleisesti häiritsee minua, joten oletukset oven takana olevasta henkilöstä kohdistuvat häneen.
Ovi kuitenkin avataan pian vastaväitteitäni huomioimatta. Nusen nopeasti istumaan ja nappaan vieressäni olevan kettupehmolelun syliin. Puristan sen häntää varovasti. Ovenraosta paljastuu veljeni, Rasmuksen, pörröinen pää. Poika hymyilee veikeästi.
“Mistä nyt tuulee, kun tänne väkisin tunget?” katson veljeäni hämmentyneenä. Hämmenykseni saa veljeni kasvoille nousemaan entistäkin mystisemmän ilmeen.
“Mä löysin tästä läheltä jotain, joka varmasti piristää sua. Saatais sutkin täältä kotoonta johonkin muuallekin kuin kouluun”, poika selittää hymyillen, kaivaa puhelimen taskustaan ja tulee istumaan viereeni sängylle. Yritän edes jotenkin ymmärtää, mitä outoa veljeni on tällä kertaa mennyt keksimään. Rasmus ojentaa puhelimen pian minun käteeni: “Islanninhevostalli Löfgård etsii reippaita hoitajia…”. En lue pidemmälle vaan käännyn katsomaan katsomaan Rasmusta silmät suurina: “Ootko sä ihan seonnut?”
“En, sä oot vaa unohtan kaiken, mistä tykkäsit. Aattelin vaa auttaa sua...”
Tuijotan eteeni hämmentyneenä. Vielä voi kääntyä ympäri. Miksi en suostunut ottamaan Rasmusta mukaan? Tämä koko idea oli kuitenkin hänen eikä minun. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, lähdin tänne täysin omasta tahdostani, En vain olisi todennäköisesti lähtenyt mihinkään, jos Rasmus ei olisi ajatusta minulle tunkenut. Katson lankkuaitojen takaan olevia pörröisiä islanninhevosia, jotka tuijottavat minua kiinnostuneina. Nallekarhuja, joille on kasvanut kaviot. Hymähdän vähän. Ne ovat suloisia eikä ainakaan voi sanoa olevan liian vähän karvaa.
Vaaleahiuksinen iloisesti hymyilevä nainen bongaa minut tuijottelemasta pörröisiä kavioeläimiä pihaton luona. Säpsähdän vähän kuin tyhjästä ilmestynyttä naista, koska lähtökohtaisesti saatan säikähtää oikeastaan mitä tahansa. Nainen tervehtii ystävällisesti ja esittäytyy Ann-Kristin Frykbergiksi, jota kuulemma kutsutaan lähinnä Ankiksi, ja paljastuu samalla olevan juuri se henkilö, jota ylipäänsä olin etsimässä. Katson naista varovasti ja tiedän tasan tarkaan, että, nyt pitäisi vain uskaltaa puhua.
“Moi”, sanon varovasti ja tiedän varsin hyvin, etten todennäköisesti anna itsestäni kovin hyvää kuvaa, “oon Ragna Blomberg. Näin ilmoituksen, että etsitte hoitajia ja tulin kyselemään, olisiko vielä paikkoja vapaana.”
“On kyllä, ei meillä ole vasta kuin yksi hoitaja, joten sulla riittääkin vielä valinnanvaraa”, nainen selittää rauhallisesti. Koska hänellä ei ollut kiire kiitää mihinkään suuntaan, Anki lupautui esittelemään minulle issikoitaan vaikka heti.
Vaikka minulla on kokemusta hevosista lähes koko ikäni ajalta, ovat islanninhevoset minulle täysin uusi tuttavuus. Toki olen rodun nimeltä kyllä kuullut useastikin ja tiedän niillä olevan muita hevosia enemmän askellajeja, mutta siihen mun tietämys sitten loppuukin. Tuttavallisemmin issikoiksi kutsutut hevoset näyttävät ihanan pörröisiltä nallekarhuilta, joita tekisi heti mieli mennä halaamaan. Eiväthän ne kooltaan mitään hevosia ole, mutta ainahan kaikilla nimityksillä on taipumusta hämmentää. Kun Anki kertoo tarkemmin issikoista minusta tuntuu todella vaikealta, miten tällaisesta suloisesta ja mielenkiintoisesta porukasta pystyy mitenkään valita vain yhtä ihanuutta omaksi hoitohevosekseen.
Lopulta kaikki vain kolahtaa. Seison pihaton reunalla ja nojaan varovasti lankkuaitaan. Pihatossa majailee sillä hetkellä neljä toistaan mielenkiintoisempaa issikkaa. Joukosta erottuu kuitenkin selvästi yksi. Vähän erillään kolmesta pihattokaveristaan hengailee musta ruuna, jota ei tunnu pätkääkään kiinnostavan, mitä ympärillä tapahtuu.
“Rökkvillä on näköjään taas ihan omat bisnekset taas menossa”, Anki naurahtaa, kun huomaan mitä olen pysähtynyt tuijottamaan. Naurahdan vähän Ankin kommentille. Rökkvi, jään pyörittämään nimeä päässäni. Ensimmäinen mielikuva siitä on vähän sottainen rölli, joka vain näyttää liian herttaiselta ollakseen oikeasti rölli. Pakko myöntää, että tämä mielikuva myös vastaa omasta mielestäni aika hyvin sitä, miltä tuo musta otus oikein näyttää. Anki huomaa minun kiinnostuneen ruunasta ja selittää siit enemmän ihan ilman pyytämistäkin. Nainen taitaa tykätä puhumisesta. En tarvitse montaa lausetta, kun totean:
“Tää se on.”
Rökkvi jatkaa samaa linjaa, jota olen seurannut myös aikaisemmilla talleilla. Se, että rakastun hömelöihin karvaeläimiin on vain joku ominaisuuteni, josta en todellakaan valita. Karvainen issikka on kuitenkin jotain ihan uutta, joten en voi olla ottamatta innolla, mitä tuon hölmöläisen kanssa tulee tapahtuu. Mutta joku muka väittää, ettei musta pörröinen issikka, jolla on tukka silmissä, ole muka erittäin rakastettava. Haluan väittää, että tämä on juuri täydellinen rölli-issikka, tai nallekarhu.
|
|
|
|
Post by Ragna Blomberg on Mar 21, 2022 6:46:55 GMT
Liikaa hellyydenosoituksia, ehkä
maanantai 21. maaliskuuta
Minua huvittaa edelleen, miten mielenkiintoiset ja erilaiset reaktiot olen saanut perheenjäseniltäni, kun heille selvisi, että päädyin oikeasti hoitajaksi Löfgårdiin. Tai siis on tärkeä muistuttaa, että Rasmus oli ainoa, jolla alun perin oli tietoa tästä mahdollisuudesta. Isäni järkkyi uutisesta syvästi. Hän ei voi ymmärtää, miten voin edelleenkin viihtyä jossain paskanhajuisessa paikassa kaukana kaikesta. Lisäksi hän sanoi, että minun pitäisi pysyä kaukana talleista ja hevosista, jos ikinä haluaisin päästä yli äidin kuolemasta. En ihan jaksa uskoa tätä asiaa todeksi. Jos äidin kuolemaan liittyisi olennaisesti hevonen tai talliympäristö, voisin ymmärtää ja hyväksyä tämän väitteen. Saga otti uutisen vastaan kysymystulvan, joka sai hänet kuulostaa puolta nuoremmalta. Pikkusiskollani oli paljon todella tärkeitä, sekä vähemmän tärkeitä, kysymyksiä aiheesta. Onko siellä monta hevosta? Onks ne söpöjä? Eiks niille tuu kylmä olla vaa siellä ulkona? Sagan kysymyksiin vastaaminen vaatii kyllä huumorintajua ja hermoja, koska tyttö ei yksinkertaisesti tyydy kovinkaan ympäripyöreisiin vastauksiin. Tärkeimpänä Saga kuitenkin koki saada tietää, saako hän tulla joskus mukaan. Mutta Rasmus, sen jätkän suhtautuminen oli taas jotain ihan parasta. Eihän hän voinut peitellä onnellisuuttaan siitä, että oli saanut tungettua minut takaisin tallielämään. Harvoin veljelläni edes oikeasti on huonoja ideoita. Niitä vain on pakko kyseenalaistaa, aina. Lisäksi uskon, että äiti olisi ihan varmasti ylpeä minusta.
Pyörittelen pitkiä mustia jouhia sormieni välissä. Silitän pörröistä turkkia rauhallisesti. En edelleenkään käsitä, että hevosen karva voi olla näin pehmeää, pörröistä ja pitkää. Varmasti se myös lämmittää todella hyvin. Ehkä jopa liikaa tällä säällä, vaikka lämpötila ei vielä ole kovin ylös kohonnut. Aurinko tosin lämmittää jo hyvin. Minulle tämä tarkoittaa hupparikeliä ja Rökkville aivan järjetöntä karvanlähtöä. Mustaa rölliä ei kiinnosta, vaikka saatan välillä vahingossa vähän nykäistä sen karvoista. Se pönöttää täysin liikkumattomana paikoillaan ja tuijottaa jotain, lumikasaa. Vaikka ruuna on minulle edelleen ihan uusi tuttavuus, pystyn toteamaan, että mustan issikan sielunmaisema on jotain todella mystistä. Ehkä minä joskus opin ymmärtämään sitä.
Rökkvi majailee pihatossa, jonka kokoonpano on päässyt kasvamaan viidennellä jäsenellä. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tämä porukan uusin tulokas olisi myös joukon suloisin. Pieni vuoden vanha issikkavarsa Glaifra on vain yksinkertaisesti liian suloinen ja pörröinen hevoslapsi. Tamma on ilmeisesti toisen Löfgårdiin tulleen ratsastuksenopettajan hevonen. Olen aika iloinen, että pikkuinen päätyi pihattoon, koska nyt voin ihan “vahingossa” vain lässyttää sillekin.
Minulla ei ole vielä mikään kiire tämän höntin otuksen selkään, mutta onneksi tänään on ratsastustunteja, joten koko asiaa ei tarvitse vielä edes miettiä. Muutenkin, nautin ehkä paljon enemmän paljon muusta puuhailusta, jota hevosten kanssa pääsee tekemään. Okei, en voi kieltää, etten rakastaisi maastoretkiä, mutta noin niin kuin muuten.
“Hei Ragna”, Anki huikkaa minulle jonkin matkan päästä ja kävelee lähemmäs, “haluisitko olla sen verran kiltti ja viiä Rökkvin kohta sisälle ennen kuin tuntilaisia tulee?”
“Joo, onnistuu kyl”, hymyilen pienesti ja jatkan pörröisen otuksen silittämistä. En edelleenkään tiedä, paljon ruuna edes pitää. Ainakaan issikalla ei tunnu olevan asiaan vastaan mitään. Silti voisin veikata, että herra höhlä-Rökkvi saa ehkä omasta mielestä minulta liikaakin hellyyttä. Mutta ihan oma vika, kun on noin pehmoinen ja ihana (ja outo) otus.
“Jees, kiitos, Rökkvin taluttaminen ei nimittäin kuulu tuntilaisten lempiasioihin, todellakaan”, nainen naurahtaa vähän huvittuneena.
“Miks?” kysyn hämmentyneenä.
“Se kyllä selviää sinulle, lupaan.”
Otan tallista mukaan ensimmäisen vastaantulleen riimun ja narun ja lähden hakemaan Rökkviä tarhasta, kun sen kerran olin luvannut tehdä. En pysty olla miettimättä, miksi ruunan tarhasta hakemisesta ei yleisesti pidetä. No kohtahan se selviää.
“No hei taas pörröpää”, höpisen rennosti ruunalle, joka tuijottaa minua pitkän harjansa takaa, kun pujotan riimun sen päähän. Rökkvi pönöttää aika nätisti paikoillaan, tai siis jopa liian nätisti. Liikkuminen ei nimittäin taida nyt kuulua niihin asioihin, jotka herraa kiinnostaisi.
“Oot säkin yksi itsepäinen rölli.”
|
|
|
|
Post by Anki Frykberg on Apr 15, 2022 10:43:59 GMT
Palkintokuva
Ragna ja Rökkvi ravailemassa löydettyään maastoreitiltä täysin sulan pätkän! |
|
|
|
Post by Anki Frykberg on Jun 4, 2022 3:37:38 GMT
Bonuskuva
Laidunkausi on alkanut!
Tässä Ninni on taluttamassa Glaifraa ja Rökkviä ajoittaisen sateen siivittämänä ensimmäiselle laitumelle.
Rökkvi pääsi aloittamaan laidunkautensa ilman ihottumaloimea, mutta se tullaan pukemaan heti sateen lakattua.
(Kuva tulee isompana Löfgårdin sivuille) |
|
|
|
Post by Ragna Blomberg on Aug 5, 2022 11:09:45 GMT
Tulevaisuutta paossa metsän siimeksessä
perjantai 5. elokuuta
Taivas on uhkaavan pilvinen, vaikka sadetta ei ole näkynyt säätiedotuksissa. Auringosta ei ole minkäänlaista näköhavaintoa. Ilma on kuuma ja todella hiostava. Jos ympärilläni ei olisi havupuita, kalliota ja sammalta silmien kantamattomiin, voisin luulla olevani sademetsässä. Tosin en ole koskaan käynyt sademetsässä. Luulen vain, että siellä voisi tuntua tältä. Rökkvi köpöttää rauhallisesti eteenpäin kapealla metsäpolulla. Ohjat roikkuvat löysinä. Meno on rauhallista. Katselen rennosti ympärilleni ja yritän vain nauttia tästä hetkestä. Ihan sama, vaikka joku olento taivaalla päättäisi saavin vettä päälleni. Juuri nyt se ei haittaisi.
Pysähdymme avaralle kalliolle. Pudotus alas olisi varmaan useamman kymmentä metriä, joten haluan pitää turvallisen pitkän etäisyyden reunaan. Täältä ei olisi mukavaa tippua. Laskeudun varovasti pehmeän sammaleen peittämälle kalliolle. Katselen hiljaa kaukaista maisemaa. Rökkvi vaikuttaa siltä, ettei sillä ole mitään käsitystä siitä, mitä sen kesälläkin pörröisen olemuksen ympärillä tapahtuu. Onneksi mustalla issikalla ei onneksi ole kiire mihinkään, koska minulla on juuri nyt vielä vähemmän kiire. Nyt on elokuu. Kohta, ensi viikolla, alkaa koulu. Minulle se tarkoittaa lukion aloitusta. Valehtelisin, jos edes yrittäisin väittää, ettei minua jännittäisi. Toisaalta, kukaan ei varmasti voisi väittää, ettei uuden koulun aloittaminen olisi suuri mullistus nuoren ihmisen elämässä. Haluaisin silti vain pysäyttää ajan ja jäädä tänne. Olla piilossa yhteiskuntaa ja velvollisuuksia ja uusia asioita. Juuri nyt täällä ja tämän issikan kanssa on hyvä. Tuntuu, että juuri nyt tarvitsen kaiken sen rauhan ja ajan Rökkvin kanssa, mitä vain voin saada.
Polku muuttuu leveämmäksi hiekkatieksi. Nostan varovasti raviin. Rökkvi puhisee vähän. Rauhallinen köpöttely taisi juuri nyt kiinnostaa ruunaa huomattavasti enemmän. Mustan issikan jo tutuksi tullut yllättävän tasainen ravi kuitenkin löytyi yllättävän nopeasti. Kun vauhtia saatiin vähän enemmän, tuntui, että minunkin ajatukset tuulettuisivat vain entistä paremmin.
Paluumatkalla Rökkvi tuijottaa pettyneen oloisena laitumia, joiden ohi kuljemme takaisin tallille. Kyllä minäkin viihtyisin hyvin, kun täällä laitumet ovat metsäisiä eivätkä vain avaria ruohokenttiä, joilta näkisi joka suuntaan niin pitkälle kuin vain jaksaisi katsoa. Luulen kuitenkin, että ruunan ilme tulee kirkastumaan huomattavasti, kun vien sen vielä takaisin laitumelle. Löfgårdin asukeilla on nimittäin vielä muutama päivä laidunkautta jäljellä.
Harjattu ja varusteistaan vapautettu Rökkvi jopa ihan nykii, kun tajuaa meidän palaavan laitumien suuntaan. Osaa tämäkin hölmöläinen näemmä olla jostain innoissaan, tai sitten vain ahne. Joka tapauksessa katson ruunan intoilua ihaillen. Pystyisinpä itse samaan. Kuitenkin juuri nyt, kaikki tuleva tuntuu vähän epäilyttävältä.
|
|
